Tohtori Ooma Irmanteen aistikkaasti sisustetussa, upeassa vierashuoneessa oli koolla joukko tarvaalaisia, Harhama niiden muassa. Talon nuori Miira-rouva piti miehensä kanssa seuraa vieraillensa. Viereisessä huoneessa soitteli tyttönen kanteletta, haaveillen, näpäten soittimestansa ainoastaan jonkin säveleen silloin tällöin. Puhelu koski valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita, sillä siihen aikaan ei Suomessa muusta puhuttu. Jokainen puolue oli yksityis-elämässänsäkin toisista visusti erotettu. Tohtori Irmanne puhui vieraillensa, kävellen edestakaisin huoneessa:
— "Me joudumme hukkaan koko suomensuku. Viikkiläiset ovat osanneet taas paulat niin taitavasti punoa, että osa suomalaisia taistelee omaa pesuuttansa vastaan. Kaikki voimat on kohdistettu siihen, että suomalaiset miehet saataisiin viroista raivatuksi pois ruotsalaisten tieltä, jotka halveksivat meitä niin törkeästi, että eivät edes viitsi kieltämme opetella…"
Kaikki vaikenivat. Huoneessa tuntui joku kuulumaton huokaus. Miira-rouva katseli miestänsä surullisena. Tohtori Irmanne istahti, nypistellen leukaansa, miettivänä ja lausui:
— "Emme ole vielä kylliksi saaneet niiden herruutta maistaa…"
Syntyi taas hiljaisuus. Kaikki tuntuivat jotain surevan. Tyttönen näppäsi soittimestansa jonkin tuskin kuultavan sävelen, joka värisi huoneessa.
Pitkän, raskaan äänettömyyden jälkeen lausui maisteri Kiiamo:
— "On aivan mahdoton käsittää, miten ritalaiset voivat antautua aivan viikkiläisten rengeiksi… Pari suomalaista miestä on kaiken kaikkiaan oikeuslaitoksissamme ja nyt ritalaiset ponnistelevat yöt päivät saadaksensa niiden sijalle ruotsalaisia…"
Tohtori Irmanne kääntyi nuoren vaimonsa puoleen ja lausui sille:
— "Sinun veljesi, Miira, tuli eilen vastaani eikä vastannut enää tervehdykseeni… Siihen asti on jo puolueviha mennyt…"
Hän nousi taas, käveli jonkun askeleen ja lausui Kiiamolle: