Miira-rouva innostui ja jatkoi:
— "Oh! Me pidämme kaikkia 'parempina ihmisinä' ja itse asetumme niitä palvelemaan… Ja mistä se johtuu? Tietysti siitä että meitä jo kouluissa opetetaan halveksimaan kaikkea, mikä haisee omalta heimolta, ja ihailemaan vierasta, vaikka se on huonompaakin… Ottakaa esimerkiksi Maamme-kirja, jota luetaan kouluissa. Siinähän lauletaan pitkin matkaa ylistystä Ruotsin kuninkaille ja Ruotsin rouville ja… Ah… No yksinpä meitä opetetaan kouluissamme ihailemaan niitä viikinkiretkiä, joiden kautta Suomi menetti vapautensa ja itsenäisyytensä… Meillä kouluissa opetetaan ihailemaan sitä ryöstöretkeä, jolla Ruotsin viikingit hävittivät ja häpäisivät oman heimomme kalmiston Permassa, mutta samalla meitä opetetaan halveksimaan ja inhoamaan oman heimomme miehiä, jotka ovat ihmiskunnan suurimpia henkiä…"
— "Taas sinä Miira 'innostut'. Ketä meillä nyt on ihmiskunnan suurimpia", — huomautti tohtori Irmanne.
Mutta Miira-rouva innostui entistä enemmän ja jatkoi:
— "Minä en ollenkaan 'innostu', Ooma… en ollenkaan. Ota Attila! Mitä on Napoleon hänen rinnallaan, Kaarle XII puhumattakaan, jolle meidän kouluissa lauletaan ylistystä? Napoleon hyvin varustetuilla miljoona-armeijoilla kukisteli pikku valtoja, mutta Attila pienellä sivistymättömällä joukolla vapisutti maailmanvaltaa… Eikä hän ole ollenkaan se raakalainen, miksi häntä meilläkin kuvataan… Hän on suuri henki…"
Attilan suuri haamu ilmestyi Harhaman eteen. Hän katseli Miira-rouvaa ihastuneena, kuten hän katseli kaikkea rohkeaa, joka erosi jokapäiväisestä ihmisestä. Häntä huumasi kaikki ikivanha… homeet… kalmanhaju… hautausmaat. Hän ei koskaan voinut kulkea hautausmaan ohi poikkeamatta sille katselemaan kuoleman valtakuntaa. Miira-rouva jatkoi:
— "Siitä se johtuu meidän heikkoutemme ja eripuraisuutemme. Siitä on johtunut, että olemme menettäneet oman itsemme ja supistuneet kouralliseksi… Kaikki meistä on tippunut pois: Perma, Votja, Vepsä, Aunus, Viro, Inkeri, Ostja, Ruija, Vogulia, Syrjäänit, Unkari ja muut… Jos me olisimme aikanaan oman itsemme tunteneet, niin olisimme nyt Europan voimallisin kansa… Ja jos edes nyt oppisimme tuntemaan oman itsemme, niin meistä häviäisi tämä puoluekiista ja katkeruus… Sillä tämä viha repii meidät… Se polttaa meidät… Me emme enää kykene mihinkään mutta on vaan puolue ja puolue ja puolue… Tehkää, tarvaalaiset, työtä! Selittäkää oma itsenne ja te näette, että ritalaiset eroavat vieraista ja sopivat meidän kanssamme!"
— "Jos rouva tulisi tänne!", — lausui palvelija ovenraosta. Miira-rouva nousi posket hehkuvina ja meni. Huoneeseen jäivät seisomaan hänen siihen loihtimansa haamut. Siellä seisoi Suomen muinaisuus homeisena ja sen nykyisyys: nuori tyttö, joka piteli kädessänsä tulikuumaa kukkaa: nykyistä elämää. Siellä seisoivat Attila ja kaikki Suomen heimokansat. Perma ja Votja ja muut. Kaikki ihailivat suurta näkyä ja tyttönen soitteli sille Suomen laulua. Harhama ihaili Miira-rouvaa muka tarvaalaisuuden hengen vertauskuvana. Kaikki oli Suomessa eristetty puolueittain, Harhama ei voinut koskaan päästäkään toisten puolueiden joukkoon. Hän oli sulettu omaansa, näki ainoastaan heidät, tuli siten siihen sokeaan uskoon, että kaikki hyvä lähtee heistä ja kiintyi heihin edelleen.
* * * * *
Salolan takamailla kulki Harhama jalkaisin parin penikulman pituista korpitietä lumen läpi Hallalan kylää kohti. Kun hän lähti taipaleelle, oli lunta polulla kintereeseen. Kun eteläinen taivaanranta vetäytyi puolipäivän viiruksi, oli sitä jo puolisääreen, ja kun kuuden aika lähestyi, kahlasi hän jo polvea myöten uudessa lumessa. Hallalan suuri tupa oli jo odottavaa väkeä täynnä, kun hän saapui lumi-ukkona lumen seasta vaalipuhettansa pitämään.