Ja kun hän oli riisuutunut, alkoi taas sama selitys, väittely ja raivoisa kiihko, joka oli joka päivä uudistunut hänen ympärillänsä. Mutta joka päivä oli hän myös huomannut, että uusi voima, sosialismi, astui häntä vastaan voimakkaampana, vaistomaisen itsetietoisempana ja kiihkeämpänä, kuin edellisenä päivänä. Sen punaiset liput häilähtelivät jo korkealle. Joka päivä oli uusi suuri oppi juonut itseensä uutta voimaa ja huumannut kannattajansa entistä hurjemmiksi.
Hallalan kylä oli niitä paikkoja, joissa sosialismi oli saanut lujan jalansijan. Tukkityöväen sankat joukot olivat liittyneet siihen joukkovakaumuksen läpitunkemina ja niiden johtajana oli toiselta paikkakunnalta muuttanut tukkityöläinen, Varpalan Rauhan kaksosten isä Aapo Horri. Kun Harhama oli lopettanut pitkän puheensa, syntyi taas sen johdosta kinastelu, jota kesti aamuyöhön saakka hyvä- ja alashuutojen kaikuessa. Aapo Horri alkoi keskustelun lausuen:
"Tämä vierashan on oikeastaan sosialisti, vaikka hän kalastaa porvarien rysään… Mutta hukkaan ne menivät nyt hyvät täkykalat. Kansa on herännyt, eikä puraise porvarin ongenkoukkuun… Eipä sillä että puhuja ei olisi osannut panna mettä puheeseensa…"
— "Sokerivedellä on aivan voidellut kaurakakkunsa. On pauhaavinaan köyhälistön hyväksi", — jatkoi toinen…
Joukko oli heti tupruavana tulena. Vihaiset silmäykset välähtelivät salamina. Kukin joukko-ihminen puristautui omaan joukkoonsa, nousi puolustamaan yhteistä asiaa. Ja vuosien aikuiset vihantulet savusivat kaiken uudemman seassa. Rähinä jatkui. Vanha tarvaalainen harmaapää Aatu Otala polki jalkaansa ja huusi melun sekaan:
— "Joko te riivatut taas alotatte rähinän?…"
Harhama seisoi tyynenä. Hän oli siihen meluun jo tottunut. Se oli jokapäiväinen. Sen kestäessä pursusi hänestä aina ihmishalveksiminen. Hän antoi meluajien rauhassa aikansa jatkaa ja kun väsyivät teki tehtävänsä.
Jonkun ajan kuluttua lakkasi melu, mutta alkoi uudestaan, kun Harhama yritti jatkaa. Uusi joukkoihminen pelkäsi jokaisen toiseen joukkoon kuuluvan ihmisen puhuman sanan harventavan rivejänsä. Siksi taisteli se petona oman herruutensa puolesta, keskeyttäen usein melulla puheen.
Kun rähinä alkoi uudestaan, nousi puhumaan sosialistien kiivaimpia, harmaahapsinen seppä Urma Kirves eli seppä Urma, rautainen tanakka hongantyvi. Hänessä oli päässyt voitolle vanhan karaistun miehekkään miehen luonto ja hän puhui karkealla äänellä:
— "Antakaa vieraan rauhassa puhua!… Perhananko miehiä ne ovat jotka suullaan tappelevat! Akat semmoista asetta käyttävät tappeluaseena. Miehet syövät suullaan puuroa ja puhuvat… Senkin hutilukset! Ennen vanhaan tapeltiin, niin että saapasvarret olivat verta täynnä, eikä siinä toisiaan haukuttu. Tupakaksi panivat tappelijat lopettajaisiksi ja puukkoa vaihtoivat muistoksi… Mutta te kuohilukset piiskaatte kielellänne…"