— "Ei suinkaan puhuja ole unohtanut vihkimätöntä henttuansa?"
— "Riuttalan Helgaa", — lisäsi joku joukosta. Seurasi naurunpurskahdus sosialistien joukosta. Harhaman päähän nousi veri. Hän seisoi kuin maahan lyötynä. Eteisessä alkoivat jotkut tukkilaiset laulaa hänestä ja rouva Esempiosta sepitettyä häväistyslaulua:
"Harhamalan akkunalla
se herraslamppu palaa.
Harhama se vihkimättä
Riuttalan Helgaa halaa."
Laulua seurasi taas naurunhohotus. Harhaman puoluelaiset istuivat hämmästyneinä. Tieto ei ollut vielä levinnyt näin kauvaksi Harhaman ja rouva Esempion suhteesta. Aapo Horri, joka oli oleksinut samassa kylässä, missä Valkamala on, oli nyt, kuultuansa Harhaman tulon, valmistanut oman joukkonsa. Nauru jatkui.
Ilman selityksiä ymmärtävät kaikki, mistä on kysymys. Yhteinen häpeä painaa kaikkia. Loukatun joukon närkästys kääntyy sekä Aapo Horria, että Harhamaa kohtaan, mutta yhteisen asian tähden ja joukkotunteen polttamana asettuivat tarvaalaiset Harhamaa pelastamaan, kuin äänettömän sopimuksen mukaan. Eräs vaimoista lausui:
— "Niistäisit omaa nenääsi… Varpalan tytön viettelit ja hylkäsit isän niskoille…"
— "Teidän miehenne luona olen opissa ollut… Eihän se hänkään Helgaa kelkassaan vetele. Sosialistit saavat yhteiskunnan semmoisena, kuin te sen jätätte", — vastasi Aapo Horri purevasti, painostaen viime sanojansa ja lisäten: "Ensin opetatte meille omat tapanne ja sitten tulette parantajina meitä niistä soimaamaan."
Ilma tuntui aivan myrkytetyltä. Joukko-ihmiset kärsivät yhteistä tuskaa ja häpeää, ilkkuvan vastustajansa edessä. Harhama ei kärsinyt oman itsensä tähden. Hänellä ei mielestänsä ollut oman itsensä edessä mitään kaduttavaa, hävettävää, mutta hän tuskastui sen joukkonsa puolesta, joka oli koko illan häneen luottanut ja nyt näki hänet sinä rikollisena, jota he halveksivat, vieläpä toisten rikollisten esikuvana. Hän vuoroin lyyhistyi sisällisesti kokoon, vuoroin nousi uhmaten, ajatellen:
— "Raakimuksia!… Elukoita ne ovat!" — Ja oitis alkoi hän vihata omaa puoluettansa jonain jalkapuuna, joka häntä ahdistaa lakkaamatta…
Syntyi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Aapo Horrin väen silmät
loistivat ilosta. Tarvaalaisten hartioita tuntui painavan myllynkivi.
Kaikki vaikenivat. Kuului vaan sirkan sirinä. Viimein huokasi Orri
Horma, nousi ylös ja lausui hitaasti, surullisena: