— "Elämä on yhtä ainoaa tarhasta taistelemista, josta on haavat ainoana voittona…"
Elämän hirviö tuntui seisovan ihmisten edessä ammottava kita auki.
Harhama näki sen. Kuului joku katkera huokaus.
Ja taas sirisi sirkka ja yksi joukko kärsi ja toinen nautti siitä. Taas kuului pieni naurunpurskahdus. Silloin nousi Harhamassa kaikki hänen sairaloinen ihmisinhonsa ja ihmisten halveksiminen ryöppyävänä vaahtona ja rapana. Hän katseli koko joukkoa, omiansa ja vastustajiansa, kuin elukkaparvea, joka töllistelee suut auki. Hän halveksi heitä ja nautti siitä tunteesta. Hän lausui halveksivalla äänellä:
— "Elukoiden raakuuteen ei koskaan vastata sananruoskalla, vaan heinäpussilla, tai patukalla…"
— "Suuria sanoja", — murahti joku Horrin joukosta.
Piinallinen äänettömyys jatkui. Harhama halusi päästä pois koko joukosta. Luonteensa vastakohdat: raukkamaisuus ja ylvästely, kiehuivat hänessä sekaisin. Yleisen tuskallisen mielialan ja hiljaisuuden jatkuessa kehotti hän ehdottamaan järjestön virkailijat. Eräs joukosta mainitsi tarpeellisen joukon nimiä ja ne hyväksyttiin hyvä-huudoilla. Hän kehotti huutamaan eläköönhuudon uudelle järjestölle. Väki nousi ylös ja huusi moninkertaisen korvia vihlovan: eläköön! Aapo Horri kokosi joukkonsa ja antoi merkin ja viimeiset eläköönhuudot sekaantuivat Internationalen mahtaviin säveliin.
Mutta Harhama tunsi tulen polttavan kantapäitänsä. Hän puki kiireesti yllensä ja lähti, väkijoukon vielä laulaessa, öiselle jalkamatkalle, kymmenen kilometrin päässä olevaan kylään. Hänen takaansa kuului vielä kauvan häväistyslaulun hoilotus.
* * * * *
Pohjolan suuri talviyö kohosi erämaan yli, kuin kuoleman mykkä, jääkylmä enkeli. Lumisade oli lakannut. Taivas oli se'es, tähtihiteillä kylvetty, tumma, autio tanhua. Pureva pakkanen kirpeli ihoa kuin veitsenterä ja tähtivalo pisteli, kuin neulankärillä ja tähtien välillä ammottivat korkeudessa äärettömyyden kylmät, pimeät kuilut, joista tuijotti kaikkeuden jäytävä, eloton salaperäisyys.
Harhama oli jo ehtinyt synkimpään korpeen. Kylmä puristi jäntereistänsä viimeisiäkin voimiansa. Edessä oli suurenmoinen näky: Pohjolan perukat koreilivat helmipakkasissansa, hohtivat kuurassa, loistivat punaisina roihuvissa revontulissa. Kylmän kulkuset soivat kaikkialla. Elämä oli sammunut. Koko luonnon yli oli vedetty luminen ruumisliina, jolla elottomat pakkasensilmät kimaltelivat koristuksina. Kaikki helotti kuoleman kylmissä koruissa. Luonnon suuri leikki tempasi oitis Harhaman mielikuvituksen karkeloonsa. Hän ajeli jo revontulien hulmuavia punareunoja pitkin ja elämän tomut ja kiistat hävisivät kuin pimeys päivän kirkkauteen… ilmestyivät uudelleen pölynä ja katkeroittivat hetkeksi mielen.