Hän istahti lumen peittämälle kivelle ja mietti äskeistä tapahtumaa, katsellen samalla kaikkeuden yöpimeitä nieluja, joiden pohjalta maailmat kiiluivat pikkuisina tähtitulina. Niistä nieluista puhalsi äärettömyyden itseensä pakahtuva suuruus, sen kolkkous, raudankova ja jääkylmä tunteettomuus ja kuoleman ja kaikenhäviön haju. Elämä painui sen näyn edessä viheliäiseksi, maassa matelevaksi mitättömyydeksi, inhottavaksi etanaksi. Hän muisteli äskeistä joukkoa, kuin jotain äärettömän ilkeää, maata pitkin vetäytyvää suolta ja mietti, mikä on ihmisen niin alas painanut.
Silloin enkeli Iiranto sävähti hänen vierellensä ruumiina jääheleä pakkasen kylmyys ja hiuksina Harhaman viimeöiset unet otaksutuista onnen ja jumaluuden maailmoista. Se hymyili hänelle. Sen hymynä oli Harhaman uneksimien maailmoiden ihanuus ja sen hengähdyksenä oli viha Jumalaa vastaan. Se kuiskaili Harhamalle:
— "Olisiko äskeistä tapahtunut, jos ei olisi ollut olemattoman
Jehovan käskyjä?…"
— "Ei", — vastasi Harhama, kuultuansa povensa kysymyksen.
Iiranto jatkoi:
"Eivätkö ne ole Jehovan pappeja, jotka kantavat veroa ihmisten rakkaudesta?…"
— "Ne kirotut mustat korpit!" — uhmaili Harhama.
Iiranto hymyili, lausuen:
— "Ja jos nainen antaa ruumiinsa, maksamatta siitä papille, houkuttelevat ne ymmärtämättömät ihmiset kivittämään sen kapinoitsijan…"
— "Sinä olematon pelättihän se olet taas kaiken alkusyynä", — supisi Harhama.