Ja yhtenä kiihkona nousi hän Jumalaa vastaan. Yhä kirkkaammaksi hioi hän teoksensa runohelmiä. Hän kohotti loukatun rouva Esempion, esempio-ihmisen loistavalle revontulitaustalle, sirotteli sen taustan kirkkailla tähtikiteillä ja puki hänet ihmishyveen hienoimmilla värivaipoilla luotavanansa olevan jumaluuden osaksi ja vertauskuvaksi… Hän antoi hänen hoitaa ja availla siunauksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden ikuisia vesisuonia… Hän korotti hänet kotilieden hyväksi hengeksi, uskollisuuden ja mielen puhtauden vaalijaksi… Hän verhoili hänet vaimon purppuraisilla ihanteilla.
Pakkanen yltyi… Kylmän kellot soivat yhä heleämpinä… Taivas aivan helisi purevan pakkasen tähtitiu'uissa… Revontulet loimottivat punaisina kylmän rovioina… Lapinrajojen talvinen luonto temmelsi suuruutensa ja voimansa huipulla. Se tempasi suuruudellansa taas Harhaman kylmille siivillänsä ja nosti hänet yhä ylemmä, niihin korkeuksiin, joista hän voi nähdä luotavanansa olevan jumaluuden hengen koko sen suuruudessa. Sille hengelle oli jo äärettömyys ahdas, ijankaikkisuus liian lyhyt.
Yö kului. Hanki hohti… Ilma se'estyi yhä kirkkaammaksi… Pakkanen puri yhä terävämmin… Taivaan tähtitiu'ut soivat purevammin ja kylmän kellot kirpeämmin… Lapinrajojen taivaanlaki vilkutteli tähtisumujansa, sen linnunrata kaartui ja koreili kirkkaana harjana miljoonille maailmoille helmitettynä… Enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä ja lappoi hänestä hehkuvia mielikuvia, asetti niille siiveksi hillittömän ajatuksen ja johti niiden lentoa kaikkeuden halki.
Ja yhä korkeammalle nosti se Harhaman riihatonta mielikuvitusta… Hän antoi esempio-ihmisen liidellä hänen kanssansa, jumaluuden sumuihin verhottuna, niihin maailmoihin, joissa ihmishenki on pukeutunut maan ihmisille outoihin ruumiisiin… He kulkivat siellä mielikuvituksen siivillä, jotka kiidättävät heitä tähdestä tähteen nopeammin, kuin villiytyneinkään ajatus voi kulkea…
Jo saapuvat he vanhimpiin maailmoihin… Ne ovat kierineet lukemattomia miljaardeja vuosia avaruuden rannattomassa ontelossa, yhä kehittyen, yhä täydellistyen…
Jo nousi Harhama maihin niillä jumaluuden mailla, esempio-ihmistä seuraten… Siellä avautuu paratiisi aamuarmaana… Se loisti, kuin alttari, jonka edessä jumaluus sai kaivattunsa vihittävänä morsianna… Ihmis-elämä oli ihanaa unta… Luonto helotti, kuin vihille vietävä, jumaluuden kirkkaat kihlat käsissä… Peto mielisteli lammasta ja tuuli heilutteli autereisia rauhanliinoja… Maan ihmisissä syntyy aavistus siellä vallitsevasta onnesta… ihmisen jumalallisesta tilasta… sen rauhasta ja ilosta… Aavistuksesta syntyy kaipuu… Se syntyy siitä, kuin kevät talvesta… jano helteestä… nuoruus lapsuudesta… Kaipuu synnyttää pyrkimyksen, kuin kukka hedelmän… tytön kauneus rakkauden… hedelmän mehu himon… Ja pyrkimys johtaa ihmisen jumaluuden yhteyteen, kuin vainu pedon saaliin jälille…
Ja aavistus ilmenee mielikuvina… unina… unelmina… ikävänä… Se kuletti häntä esempio-ihmisen mukana toisissa maailmoissa näkemässä jumaluutensa korkeimmille kehitys-asteille päässyttä ihmistä… sen onnea… sen autuutta ja riemua… Siten yhtyy jumaluuden kehitys yhdeksi halki äärettömän kaikkeuden…
Enkeli Iiranto tanssi revontulien harjalla, ruumiina kiehtova kunnianhimo, punavaippa hartioilla… Se kutitteli Harhaman mielikuvitusta ja houkutteli sitä lentoon. Taivaalla paloivat kylmät revontulet punaisempina entistänsä… Ne kukkivat taivaan punakukkina… Niiden valossa kulki Harhama onnenmailla… Kademielin katseli hän ihmis-onnea… ihaili ihmishyvettä. Jumaluuden kaipuu oli sille sammunut… Rinta oli rauhallinen, mieli tyyni… Se kaipuu oli sammunut, kuin miehessä morsiamen, neidossa sulhasen ikävä, kun armaan ääni jo kuuluu lauluna metsän takaa ja lähestyy ja yhä kaunistuu ja lämmin syli jo avautuu ja huuli lähestyy huulta ja ikävöiminen muuttuu onneksi ja kaikki riutuu suudelmassa onnen iki-uneen…
Yö hyräili vilua virttänsä. Yhä heleämpinä soivat taivaalla kylmän tähtitiu'ut… Sen helmet hohtivat entistä kirpeämpinä… Mutta Harhama ei huomannut enää sitä. Hän painui yhä syvemmälle niille maille, joissa lukemattomia miljaardeja vuosia ikävöinyt ihmishenki puhkeaa kukkana jumaluuden väreihin… pääsee ikuiseen onneen… nukkuu ainaista autuaan unta… Hän laskee veneellä puhtaita satuselkiä… Niiden vedenkalvon alla välkkyy jumaluuden suuri henki kirkkaana vesikuvana… Se hohtaa haluttuna helmenä… hengen kaivattuna kotina… sen omana neidonkuvana… Rantavuoret kohottelivat huippujansa, pyrkien, kuin uhrisavu jumaluuden suuren hengen luo… Niissä heräsi jo jumaluus ensi tietoisuuteensa… Saaret kukkivat sille… sille laulaa sotka ylistystä ja alli yhtyi sen lauluun… Ne lauloivat ihmiskielin ja puhtain mielin… Jumaluus oli tullut jo tietoiseksi eläimissä.
Ja yhä etemmä solui vene allien laulaessa ja vuorien pyrkiessä huulin jumaluuden rintoihin… ja enkeli Iirannon pitäessä perää, purren kulkua ohjatessa. Jo tuli jumaluus tietoiseksi kukissa: kukka tuli tietoiseksi jumaluudestansa… Se helottaa niiden väreissä… se väreilee niiden armaassa tuoksussa… Se herää niissä tietoisuuteen kuin lapsi unesta, pyrki suurempaan kauneuteen… tahrattomampaan värihohtoon… viattomampaan tuoksuun… Se on jo niissä maan ihmishengen tasalla… Mutta se ei tunne vielä pahetta, siis ei hyvettäkään… Se on puhdas, kuin lapsi, viaton kuin metsän kukka… Se ei ole vielä langennut: unohtanut jumaluuttansa… oppinut erottamaan hyvää pahasta… Se on kuin alkutila, jossa valo ei ole vielä pimeydestä eronnut… Se on kuin lapsi, joka ei tajua hyvän ja pahan eroa…