Jo soluu vene Rakkauden selällä… Allit lauloivat siellä ulapalla… Ne lauloivat jumaluuden kauneille kukille: rakkaudenkukille, joilla on järven selkä siroteltu… rannat koristeltu… Ne tuoksuivat rakkautta, puhdasta jumaluuden hyvettä. Jumaluus puhui esempio-ihmiselle aavistuksena… ikävänä… pyrkimyksenä… mielikuvana:
— "Sinä tulet tänne joka vuosi henkenä, pisimmän päivän aattona… poimit täältä rakkauden kukkia… sirotat ne maan lapsille… puhallat niiden tuoksun heille jumalallisen rakkauden virikkeeksi…"
Ja alli lauloi amenensa ja esempio-ihminen taittoi kukkansa ja ojensi sen hänelle, että hän sen lehtien puhtaista väreistä maalaisi teoksessansa ihmisille sen uuden, puhtaan jumalallisen rakkauden kuvan…
Niin kehittyy jumaluus tietoisuuteensa maassa asuvassa ihmisessä… Se kehittyy kokonaisuuden kehityksen osana… Se lainaa kehitysvoimaa toisissa maailmoissa kehittyneestä jumaluudesta… Se lainaa sitä mielikuvien… aavistuksen… pyrkimyksen ja ikävöimisen teitä…
Enkeli Iiranto keri Harhaman hurjat mietteet kerille ja ampui kerät jousellansa Perkeleen ihailtaviksi. Itse leijaili se Harhaman pään ympärillä, ruumiina kuunvalo, siipinä pakkasenhele ja kädessä soihtu kavaluutta.
Yhä valtaavammin roihusivat kylmän revontuliroviot… Yö hengitti entistä enemmän vilua… taivas tuikki kylmän kukissa heleämpänä… punaisempana… Mutta Harhama ei niitä enää nähnyt, ei tuntenut. Hän kulki edellensä iki-onnen mailla, tullen Puhdas-selälle… Sen ranta on valkeana puhtaudenkukista… Selkä on joutsenilla siroteltu… Kukat tuoksuvat jumaluuden puhtautta… joutsenet sitä laulavat. Sävel suutelee kukkaa… kukka peseytyy sävelessä… Jumaluus löytää niin omansa… nukkuu sen syliin… raukeaa sen suudelmaan. Esempio-ihminen poimii kukan… Harhama maalailee sen väristä teoksensa sivulle uuden ihmispuhtauden esikuvan…
Ja he tulevat ylemmä. Uskollisuuden selälle. Siellä kukkivat tulipunaiset uskollisuuden kukat helmikirkkaalla vedenkalvolla… Sinilinnut laulavat jumaluuden ylistystä ihmiskielin… Jumaluuden kirkas vesikuva välkkyy vedessä… se helottaa taivaalla… hohtaa mailla… Vene soluu sävelenä… Korkeudessa päilyy punerva pilvi… Tyyni hymyilee rantamilla… rauha saarilla… onni kaikkialla… Harhama saa taas kukan esempio-ihmiseltä… Sen väreillä maalaa hän teoksensa sivulle uuden uskollisuuden ihanan kuvan… Hän maalaa siitä kuvan, joka herättää ihmispovessa nukkuvan jumaluuden tietoisuuteen…
Enkeli Iiranto istui helyissänsä hohtavan koivun oksalla, ruumiina puun sinervä. Se näytti Harhamalle kuviteltujen maailmoiden ihanuutta, sirotteli teoksen runomeret seppeleillä, kylvi ne kultalumpeilla ja kutkutteli Harhamaa hymyllä:
— "Kääntyisitkö vielä takaisin ihmisten herjaajan ja rääkkääjän olemattoman Jehovan pappien verojuhdaksi?…"
Se ajatuskin jo kauhistutti Harhamaa.