Yhä tiukemmin soitti kylmä kellojansa… Entistä vihaisempana huokui hanki ja sen pakkasensilmät tuijottivat terävämpinä… Mutta ne nostivat vaan Harhaman mielikuvituksen siipiä, puhalsivat häneen voimaa kylmän palkeista, kun hän loi jumalaansa, kylmä korpi ahjona, pakkanen sen ahjon tulena. Ne karkaisivat jumalan entistä kirkkaammaksi… suuremmaksi…voimallisemmaksi… Hän soluu jo veneessä Siunauksenselälle, Siellä koreilevat sinikukat, kirkkailla rantavesillä… Purppurapunaiset sorsat laulavat, uiden selkävesillä… Vedenkalvo välkkyy… Sinikukat nuokkuvat varsillansa. Ne kukkivat tietoista jumaluutta… tuoksuivat sitä… nauttivat siten… Jumaluus punottaa puolitietoisena aamusarasteessa… sorsan laulussa ja sinikukkien tuoksussa ja värissä. Pahe on haihtunut sumuna… Kade on kadonnut, kuin pimeä huoneesta valon sinne tulviessa… Ihmiselämä on iloa… Se unohtaa itsensä jumaluuden puhtailla rinnoilla, kuin nälkäinen lapsi, päästyänsä huulin kiini kauvan ikävöityyn äidin rintaan… Siunausta laulaa lintu… tuoksuu kukka… välkyttelee vedenkalvo… Kaikki jumaluuden hyveet helottavat helminä koko luonnon kulmilla…
Ja taas saa Harhama kukan esempio-ihmisen puhtaasta kädestä. Sen väreillä maalaa hän suuren sivun teokseensa. Ei ole ennen siunausta niin ihanana esitetty, kuin nyt… Se on nyt viehättävä ihmistä, kuin neidon kauneus… sen silmien sulo… mielen puhtaus… kainous ja huulen mehu. Ja joka vuosi poimii esempio-ihmisen henki sinikukan Siunauksenselältä ja jakaa sen värit maansa ihmispoloisille tietoisen jumaluuden iduksi… Ja se väri itää ja itsetietoinen jumaluus herää ihmisessä ja hänen omaperäinen hyveensä kirkastuu ja puhdistuu ja hän lähenee ikäviensä päämäärää… pääsee siihen… kaipaus sammuu… iki-ikävä saa haluamansa ja ihmisyys riutuu iki-onnesta.
Jo veti aamurusko punaisen viirunsa taivaan reunalle… Jo soivat kylmän kaikki viulut, jo välkkyivät sen kirkkaimmat veitsenterät… Sen jääkukat hohtivat punakirkkaina… kylmät roviot roihusivat ilmiliekkeinä… Mutta yhä matkusteli Harhama öisellä retkellänsä jumaluuden sumumailla, tuntematta vilua, kuulematta kylmän kelloja… Hän saapuu purppuraiselle Armonselälle… Siellä loistavat revontulet tietoisina jumaluudestansa… Siellä helottaa anteeksiantamus sievissä vesikukissa… helottaa tietoisena… jumaluutena… korkeana hyveenä… Varsilehdet sitä punottavat, verholehdet kertovat valkovärillänsä… Keltasorsat laulavat sitä samaa hyvettä, uinuen veden kalvolla, joka välkkyy jumaluuden rintana. Siellä ei kuulu herjausta… Kiro on siellä tuntematon, outo kuin valo sokealle… Rannoilla asuvat ihmis-olennot, raviten itseänsä jumaluuden suudelmilla.
Vesikukat nyökkäävät esempio-ihmiselle puhuen aavistuksella… kaipuulla… ikävällä:
— "Ota meidät!… Vie oikea siunaus maasi ihmispoloisille!"
Ja esempio-ihminen taittaa kukan ja sirottaa siitä ensi lehden herjaajillensa ja niille, jotka aina hänet kiroten ajavat kotoansa jouluaaton iltapakkaseen… Hän taittaa uuden kukan ja sen väreistä maalaa Harhama uuden anteeksiantamuksen ihmishyveen esikuvaksi… Uusi loistava sivu syntyy teokseen… Kukat nyökkäävät hyvästi ja keltasorsat laulavat esempio-ihmiselle kutsun tulla joka vuosi poimimaan vesikukkia ja sirottamaan ne maansa lapsille itsetietoisen jumaluuden synniksi…
Se oli jumaluuden käsky, joka tuli kaipuun ja ikävöimisen tietä…
Vene soluu edelleen keltasorsan laulun sävelen saattamana ja
Iiranto-enkelin perääpitäessä.
Enkeli Iiranto häilyi yhä Harhaman vierellä, kehräten hänestä mielikuvia, lappoen niitä kuin kuontalosta tappuroita, ohjaten niiden punoutumista ja lentoa. Aamurusko nosti jo purppuralievettänsä yli vaarojen… Jo huuhteli se tähtiä pois taivaan keskimailta… Pakkanen paukkui ja helisi ja välkytteli puukkojansa, pistäen joka taholta… Sen kaikki kanteleet soivat… sen kaikki helmet hohtivat… Se seisoi voimansa veitsenkärellä, koreana ja ylpeänä, kuin Pohjolan jääkuningatar, kiteillen kylmän kirkkaissa tähtisiruissa. Mutta yhä kuleksi Harhama korvessa, harhaillen etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä huulet palavina, sielussa ainainen poltto.
Jo soluu vene Laupeus-selaile… Vesi välkkyy siellä kuunvalona, jossa ihana aurinko katselee kuvaansa ja näkee kuvanansa jumaluuden kasvot ja ihastuu siitä ja kirkastuu, kuin tyttö lähteellä… Punalinnut laulavat laupeuden ylistystä… Niiden laulu punoutuu seppeleeksi… Tulevat pienet tuulilinnut ja vievät seppeleet maailmoille, seppelöiden niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi… Ja rantakalliot osottavat seppelöityä kurjuutta purppurahuipuillansa ja sanovat jumalansuuna:
— "Jos palvelette sitä, palvelette minua! Jumalaa…"