Ja vaatimattomana ja koruttomana seisoo maailmankurjuus jumaluuden seppele päässä, laupeuden ruskottavien liljojen sille kukkiessa… Se seisoo koruttomana ja suurena, kuin Routalan Timo, elämän valkaisema tukka luonnollisena otsalle solahtaneena ja tyytyväisenä, kuten jumaluus, joka ei voi itseänsä korkeampaa enää toivoa…
Mutta Laupeuden selällä kukki jumaluus ainaisena ruskeissa, koreissa kukissa. Ne kukat kumartavat maailmankurjuudelle… Sille ne kukkivat… sille viheriöivät… sille tuoksuavat… Ja kun kurjuus seisoo seppele päässä ja hivukset elämän valkaisemana pellavana, itkevät ruskeat kukat sen lohdutukseksi ja punalinnut laulavat sille puhtaita säveliä… Ja kukkien itkemät kastehelmet muuttuvat jalokiviksi… kimaltelevat terälehdillä kirkkaina helminä ja kukat nyökkäävät surullisina kurjuudelle ja kehoittelevat:
— "Tule ja poimi helmemme, sinä, jonka hiukset on elämä puhdistanut lumivalkeiksi, sinä ainoa palveltava jumaluus, jumaluuden korkein siveellinen kehittymä ihmisessä!…"
Ja köyhyys hymyilee vaatimattomana, jumaluuden, nöyryyden, tyytyväisyyden vertauskuvana ja sanoo Routalan Timon tavoin:
— "Minä olen aina teidän luonanne, mutta se, joka on suurempi minua, ja jonka luo minä ikävöin, ei ole aina… Viekää helmenne Hänelle; Hän saakoon omansa. Onhan minulla oma hirsitaakkani…"
Ja silloin ruskeat kukat kumartavat sille jumaluudelle, joka nukkuu maailmankurjuudessa lapsen viatonta unta. Punalinnut laulavat sen ylistystä ja koko jumaluus puhuu: — "Ainoastaan sen, mitä olette tehneet maailmankurjuudelle, olette tehneet minulle, sillä maailmankurjuus olen minä…"
Ja ruskeat kukat kimeltelivät yhä kirkkaammissa kyynelissä, jotka ovat jalokiviksi muuttuneet ja ne nyökkäävät esempio-ihmiselle:
— "Tule ja poimi helmeni ja ja'a ne köyhille! Uhraa köyhyydessä lapsena uinuvalle jumaluudelle!"
Ja hän tottelee jumaluuden vaistoa ja poimii helmet ja sirottelee ne maansa köyhille… Hän kylvää niillä Riuttalan metsät… Varpalan torpan pellon pientaret… Routalan Timon tanhuat… Ja joka vuosi, kun ruskeat kukat kimmeltelevät helmissänsä, tulee hän Laupeudenselälle, kokoaa helmet helmaansa ja kylvää ne hyvänä henkenä maansa metsiin maailmankurjuuden poimittavaksi. Rikkaat poimivat ne helmet lasimaisina, mutta niiden palosta syttyy heihin jumaluuden laupeus ja armeliaisuus ja he tekevät silloin kuten raamatun Sakeus: jakavat kaikki omaisuutensa vaivaisille… Niin herää ihmisessä uinuva jumaluus elävään työhön ja tietoisuuteen.
Ja Harhama kylvi teoksensa yhden sivun niillä helmillä. Niistä oli tarttuva uusi laupeus ihmisiin, alkava itsetietoinen jumaluus. Hän puki kurjuuden yhä loistavampiin jumaluuden vaippoihin, temmaten niiksi vaipoiksi revontulen ihanimpia liepeitä ja aamuruskon nauhoja. Hän vyötti sen sateenkaaren väreillä. Hän sirotteli sen vaipan pakkasensilmillä ja urvuilla hohtavilla helmillä, asetti seppeleen maailmankurjuuden päähän, osotti teoksellansa uutta jumalaa ihmisille ja vakuutti: