— "Sen ainoastaan teette Jumalalle, minkä teette hänelle… Hän on ainoa palvelusta tarvitseva Jumala…"
Auringon kehä kieri hitaasti taivaan rannan alta. Se oli veripunainen, eloton, jääkylmä pakkasenpyörä. Pakkasen puukkosade yltyi. Joka taholta pisti kirpelevä, terävä kylmänkärki, joka urvun päässä helisi auringon punaama jäätiuku. Kaikkialla kiilsivät kylmän helmet kirkkaina jalokivillä. Kerjäläispoika tuli tiellä vastaan. Se katseli uteliaana Harhamaa, varhaista salotien kulkijaa, ja antoi pakkasen helmien kiiltää rauhassa.
Kylä tuli vastaan. Kuului kaivonvintin kuiva narina. Akkunat kiilsivät jäisinä, aidanseipäät kuuraisina. Jo saapui hän ensimäiseen taloon ja astui puoli-jäisenä kurjaan tupaan, kirjoittamaan paperille öisen mielikuvituksensa retkeilyjä, kylvämään sen sivuille luomiansa jumaluuden helmiä…
Ja enkeli Iiranto seisoi alati hänen rinnallansa, ruumiina Harhaman salaiset himot ja toiveet.
* * * * *
Viikko, toinen oli kulunut. Joka päivä uudistui sama näytelmä: joka ilta tappeli Harhama jalkapuunsa puolesta. Yöt hän näki unia ja loi niistä jumalaansa metsissä, kehräten unista aina uusia kuvia. Päivin kirjoitti hän mietteitänsä paperille. Riidat riehuivat entistä hurjempina. Hän istui niitä kuullessansa kuin neulan kärellä. Joka hetki pelkäsi hän puolueensa häpeää. Aapo Horri kulki varjona hänen vierellänsä.
Lopulta matkusti hän tapaamaan rouva Esempiota, aikoi puhua hänelle kaikki ja ehdottaa, että suhde julkaistaisiin, vaikkapa Armiiran perintö menisikin.
He tapasivat toisensa Kemissä. Rouva Esempion silmäkulmassa näkyi vanhuuden ryppy. Kauvan katseli Harhama sitä ja mietti lopuksi: "Miksi pitäisi minun kyntää se vako syvemmäksi, paljastamalla raakimuksien häväistykset… On hän jo kyllänsä kärsinyt…"
Ja hän puristi hänen kättänsä, silitti rypyn, vaikeni kaikesta ja lähti taas siihen jalkapuuhun, joukkoajattelun puitteisiin, jonka oli luonut vapautensa puolesta taisteleva yhteiskunta.
* * * * *