— "Se on Harhama. Se pakana puhuu hyvästi, vaikka on tarvaalainen…
Tulikohan tuo meillekin puhumaan…"
Tukkilaiset kokoontuivat saunaan. Pitkä puinen suojus oli niitä aivan täynnä. Silmät kiiluivat ja ihmiset näyttivät peikoilta pimeän seasta. Harhama seisoi suojuksen perällä suurella kivellä, jota oli myös pöytänä käytetty, ja puhui. Hän oli aina ihaillut tukkilaisten rohkeaa, huoletonta elämää ja puhui heille sillä tavalla, että se menisi heihin. Hän puhui niin repäisevästi kuin voi, jota hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ja tempasi jo ensi sanoilla heidät mukaansa. Hyvähuutojen räiskiessä jatkoi hän puhettaan tuntikauden ja huumautui siitä lopulla itse. Se ei ollut enää mitään puolue-puhetta ja ohjelman selvitystä. Se oli vallatonta, uhmailevaa, ilkamoivaa köyhien evankeliumia, maailmankurjuuden psalmeja. Lopulta hän aivan hurjistui ja soitteli huumaamaansa miesjoukkoa, kuin viulua. Se oli ainoa kerta, jolloin hän oli puhunut täydestä sielustansa, hillitsemättä henkensä voimia ja näyttelemättä tyyneyttä, joka häntä aina oli kiusannut.
Hän aikoi jo lopettaa. Silloin äskeinen tuntematon kuiskasi hänelle taas:
— "Puhukaa nyt uskonnosta!… ja Jumalasta!…"
Harhama vaikeni. "Minä Jumalasta?" — mietti hän. "Minä!"
Syntyi äänettömyys. Harhama mietti yhä. Kaikki odottivat. Tuntematon jatkoi kuiskaten:
— "Se olisi niin tarpeellista… ja puolueelle eduksi…"
Silloin sumeni kaikki Harhaman silmissä ja sauna pimeni ja hän taipui jalkapuunsa edessä, - kuin jonkun käden painamana, ilkamoiden, hurjistuen, kuin inhoansa osottaen, tai jotain jota hän ei käsittänyt, ei kysynyt. Hän sekottui ja selvisi ja taas sekottui ja lopuksi kumarsi jalkapuutansa aivan kuin uhmaten.
Ei kumminkaan heti, eikä rehellisesti oman itsensä edessä. Ensin hän petti itseänsä, petti törkeästi, pettääksensä sitten muita sillä itsepetoksellansa. Hän ajatteli: "Enhän minä tarkota sitä Jumalaa, vaan omaani… sitä oikeaa."
Hän alkoi puhua: