— "Kyllä siinä on perää", — virkahtaa puoli-pimeästä joku.
— "Ei sitä ole tullut tuolla tavalla ennen ajatelluksi", — kuului toisen ääni. Harhama kumarsi yhä hartaammin jalkapuiltansa, puoli-ilkamoiden, puoli tosissansa. Hän jatkoi:
— "Mutta vielä on toinenkin syy, jonka tähden puolueemme on asettunut suojelemaan uskontoa. Meidän aikana on paljon nuorukaisia, jotka vakuuttavat, että Jumalaa ei ole. Mutta ajatelkaa tätä hirvittävän suurta taivaan avaruutta! Onko kukaan käynyt tutkimassa siitä joka kolon ja tähden ja kuun ja auringon että voisi vakuuttaa, ettei Jumalaa ole missään?"
Väki ajatteli taas, kauvan ja äänetönnä. Harhama kuvaili heille avaruuden niin huikaisevan suurena, että sen kuva masensi heidät mitättömäksi tomuksi siinä. Villit katseet muuttuivat vakaviksi. Harhama kumarsi jalkapuutansa yhä syvempään, täydellinen epäilijä, Jumalan kuumeinen kieltäjä, puhui, kuin puoluemies, joka käyttää uskontoa aseenansa. Tukkilaisista tuntui kuin puhuisi hän koko sielunsa vakaumuksella. Hän jatkoi:
— "Mutta juuri silloin, kuin me kiellämme Jumalan, ilmestyy Jumalan suuri haahmo eteemme ja sanoo: 'Minä olen Herra sinun Jumalasi'!"
Saunan edessä palava hiilihauta tohahti. Suuren, uhmaavan kuvauksen jälkeen, tuntui se kuulijoista Jumalan hengen ilmestymiseltä. Kuulijoiden silmät kiiluivat pyöreinä. Harhamaa huvitti joukkohartaus ja viehätti sen suuruus ja salaperäisyys. Hän kumarsi jalkapuutansa edelleen, puhuen:
— "Se tapahtuu silloin, kun kuolema levittää edessämme mustia siipiänsä ja avaa kamalan kitansa. Kuoleman musta korppi katsoo ihmisen silmiin niin voimallisena ja niin armottomana kuin tiikeri uhriansa, että rohkeinkin painaa sen edessä päänsä alas ja tuntee avuttomuutensa ja voimattomuutensa…"
Hän kuvaili kuoleman suuruutta synkin värein. Kuulijat saivat sitten pitemmän aikaa miettiä kuoleman armottomuutta ja voimaa. He tunsivat jo voimattomuutensa sen edessä, näkivät sen mustan haamun, sen luukynnet. Harhama jatkoi vaikuttavalla, tärisyttävällä äänellä:
— "Kuoleman silmä katsoo meihin joka hetki synkkänä, kuin tuo saunankarsina, sen luukynsi on aina valmiina. Katsokaa tuota hevosen raatoa, josta korpit tappelevat! Sinne kulkee meidän tiemme. Niin armoton on kuoleman koura…"
Kuulijat pöyristyivät. He tunsivat jo kuoleman korpin lähestyvän ja varustavan kynsiänsä… Maailman rikkaudet himmenivät heidän silmissänsä. Harhama kumarsi syvemmälle, petti itseänsä: oli ilkamoivinansa, uhmailevinansa, tai tekevinänsä jotain käsittämätöntä. Hän ei tahtonut tunnustaa että uhrasi luotavanansa olevan jumaluuden toisen osan sen toisen osan: maailmankurjuuden suosiolle ja jalkapuullensa ja hävitettävänänsä olevalle Jumalalle. Hän jatkoi: