Mä uhrit parhaat Jehovalle laitoin,
vaan niist' ei sydänparka tyyntynyt.
Ma Libanonin parhaan ruusun taitoin,
sen uhrikseni sulle tuon mä nyt.
Jordanin kukka, kuule mua, auta!
Mun kerallani lähde uhraamaan!
Muutoin mun korjaa kohta kylmä hauta.
Mun parantaa voit sinä yksin vaan.
Niin: suo mun viedä sinut, kukka, sinne
miss' uhrit Jehovalle loimottaa
ja temppeli ja Öljymäen rinne
Jehovan korkeutta julistaa!
Siis kerallani — sitä pyydän yhä —
nyt lähde uhri siellä uhraamaan,
miss' ylväs Kidron, Betesda ja pyhä
Zionin linna kiittää Herraa maan.
Niin: kuule Jordanin sä lintu arka
ja lemmen-uhri uhraa seurassain,
terveeksi silloin saapi sydänparka,
kukkansa kaipaellun saavuttain…"
Israelin kuningas tunsi laulun: Hän oli sen kirjoittanut ja laulanut Eliamin kauniille tyttärelle Batseballe, kun hän oli vielä paimen ja poimi kukkia Eliamin ihanalle tytölle… Hän tunsi nyt peseytyvän naisen… tunsi hänet laulusta… ja äänestä… ja muisti nuo kauniit silmät… ja vanhan laulun… ja unohti kaiken muun…
— "Herramme aistipunakukka on puhennut", — selitti Piru… Tarina jatkui:
Zionin linnan salissa soitteli nuori Batseba harppua Davidille, laulaen laulua "Lemmen-uhri"… Hän muisteli entistä paimenta… Hän muisteli kuinka hän oli Davidin kanssa kerran istunut Jordanin pyhällä rannalla öljypuun varjossa ja kuinka David oli katsonut häneen tummilla silmillänsä… Hän muisteli, kuinka he olivat yhdessä tehneet ensimäisen matkansa Jerusalemiin… kuinka David oli palvellut häntä… hoitanut hänen muuliansa… lepopaikoissa laulanut hänelle Zionin virsiä… ja kertonut Jehovasta… ja Zionin linnasta, ja kuinka hän oli nojannut Davidin rintaan ja nukahtanut siihen, kuin lintunen oksalle… Hän muisteli kuinka he olivat uhranneet yhdessä… Ihailleet pyhää temppeliä ja Jehovaa…
Ja sitä muistellessa suli hän vahaksi… Hän näki nyt Davidin Israelin kuninkaana… Ne muistot loihtivat hänessä hereille hellät tunteet, nostivat silmiin kauniin kaihon, poskiin oudon punan… Ne herättivät hänessä naisen armaimmat, kuin päivänpaiste kukan värit… Siinä oli paljon surua seassa ja siksi oli hän nyt kaunis, ja hänen kauneutensa oli hieno ja kiehtova ja riuduttava ja soitossa oli paljon surua…
Ja kuningas David herposi ja riutui… Hän polvistui kauniin soittajan edessä… Israelin kruunu päässä. Hän unohti valtakuntansa ja kruununsa ja Jehovan… Ne kaikki vaihtoi hän yhteen suuteloon…