Piru osotti tapausta saarnaten:
— "Niin lakaisee meidän herramme Jehovan käskyt ihmissydämistä…
Hänen aistipunakukkansa edessä taipuvat Jehovan valituiden polvet…"
Kuulijat alkoivat veisata Perkeleen ylistystä salaperäisten soittojen säestäminä:
"Hän on kaiken tulitutkain. Hän on kaiken väärän hauta. Hän on kaiken vanhan surma, uuden kohtu, uuden synty. Hän on ijankaikkisuus. Hän on äärettömyys, hyve, viisaus ja oikeus."
Laulu hävisi satoihin holveihin etsimään kaikuansa, löysi sen ja karkeloi sen kanssa, kuin kauniin tytön keralla. Sadat vesikaarivyöt kirkastuivat holvien taitteissa entistä enemmän, nojaillen päitänsä soleoiden vesipylväiden päihin. Kaikki oli ihanaa satua. Piru jatkoi saarnaansa:
— "Niin paljastaa meidän herramme vihollisensa Jehovan kaikkien käskyjen vääryyden, ja kirkastaa omansa. Kullan temppelissä haalivat jo suurvarkaat toisten omaisuutta ja heille kumartuvat kaikkien päät kunnioituksesta. Varkaus on jo hyveeksi kirkastumaisillansa…
"Jehovan valta horjuu. Meidän velvollisuutemme on nyt palaa herramme kirkkaina tulina. Meidän täytyy alati vaania Jehovan kantapäätä. Meidän täytyy sitä vaania ihmissydämissä…
"Ihmissydän on ainoa paikka, missä Jehova koettaa polkea rikki herramme päätä. Se on siis ainoa paikka missä herramme voi Hänen kantapäähänsä pistää. Ihmissydän on oleva siis meidän työmaamme, meidän suuri taistelutantereemme… Meidän on herätettävä ihmissydämessä se himo, jota Jehova kieltää… Se himo on meidän herramme tutkain, johon Jehova on alati polkeva kantapäänsä astuessaan herramme pään päälle. Siihen tutkaimeen on sortuva Jehovan valta. Hän luuli Sinain vuorella rikkipolkeneensa sen tutkaimen, uskottelemalla ihmisille, että Hän on Herra ja Jumala, mutta katsokaa, meidän herramme, kaikkien tutkaimien tutkain, on osottanut Hänen voimansa turhaksi, Hänen petoksensa sumuksi…"
Pirun vihjauksesta avautui alttarikuvaksi Sinain vuoren juurelta kaunis laakso. Palmut kohosivat tummaa taivasta kohti. Etelämaan kasvullisuus hohti neitsyt-ijässänsä. Puut kukkivat sadoissa väreissä, siroteltuina loistavilla linnuilla. Erämaan lämmin hyväili luonnon rintoja herkullisella tuoksulla, ja vuoren korkeaa huippua kruunaili hopeainen päivän au'er.
Laakson pohjalla paloi uhrituli kultaisen vasikan edessä. Israelin kansa rukoili sitä polvillansa. Naiset itkivät, surivat ja iloitsivat, sillä onni oli sekaisin. Itämaan kauneina tyttärinä muistelivat he kultaisia korujansa… kauniita kultakäätyjänsä… korvarenkaitansa… sormuksiansa… surivat ja kaipasivat. Zionin hurskaina tyttärinä ihailivat he Jumalaa, jonka he nyt näkivät… Hekin, miehen alamaisiksi annetut näkivät nyt Israelin ikävöimän: Jumalan… He sulivat onnesta. He huumautuivat taivaallisesta tuoksusta, kuin erämaan kukka päivän polttavista säteistä… Silmään nousi onnen ja kaipuun kaunis, kiehtova tuli, hurmaava ikävän ilme, joka puhkeaa naisen silmässä unelmiensa kukkia katsellessa. Povi paisui onnesta… rinta lämpeni… punehtui… hehkui… Onni herätti siinä naisen hellät tuoksut… Miehet sulivat siitä, juopuivat, heräsivät… Jumalat unohtuivat… Elämän kultainen vasikka kohosi Israelin kansan eteen hekkumaiseen vaippaan verhottuna… Uhrituli savusi jo unohtuneena… Itämaan tyttö katsahti arkana mieheen… Mies vavahteli… Alkoi tanssi… Käsivarsi hyväili vyötäistä, syli avautui naiselle, nainen syleilylle…