Kaksi hänen tuttavaansa, taiteilija Halla ja maisteri Sala astuivat pieneen huoneeseen. Viimemainittu, lihava, pullea, paljaspäinen mies, tyytyväisyyden kuva, pyyhki hikeä otsaltansa ja valitteli, puhkuen:
— "Onpa siellä kuuma!… On totta vie… Ihan siellä sulaa…
Huh-huh… Huh-huh!…"
— "Jaa!" — virkahti Harhama ajatuksissaan, yhä seuraten pilven vaikuttavaa kohoamista. Maisteri Sala jatkoi entistä puhettaan:
— "Hyh-hyh!… No kyllä on kuuma!… Ihan siellä paistuu… Mistähän noin ihana lettujen haju tulee… Kyllä on kuuma… Ei… ei tätä elämää jaksa elää…"
— "Jaa!" — virkkoi taas Harhama. Sala jatkoi puhettaan hänelle:
— "Sinä vaan istut ja kirjoittelet… Mitä sinä nyt oikeastaan kirjoitat? Romaaniako?… Siellä taitaa nousta ukkonen, kun on niin painostavan kuuma… Vai etkö sinä mitään kirjoita?… Ei maksakaan vaivaa kirjoittaa… Kuka hullu niitä viitsii lukea ja vaivata itseänsä… Renkutuksia…"
Taiteilija Halla, pullea, paljaspäinen herra, oli katsellut pilven nousua ja haukkaa joka näytti istuvan terävällä pilven huipulla. Hän tarttui nyt puheeseen:
— "Siinäpä on komea näky! Siinä olisi taiteilijoille harvinaisen suuri aihe… Olisi lempo vie!…"
Sala katsahti ulos ja kysyi sukkeluutena:
— "Tuoko haukka?… Onhan niitä haukkoja metsissä jos kuinka paljon… Eihän se niin harvinainen ole… Lempo soikoon tätä kuumuutta!" — lopetti hän niskaansa kuivaten. Taiteilija Halla oikaisi: