— "Erkki vei taulun ukko Jurvelinille. Mutta ukon silmät olivat käyneet vähän pyöreiksi… 'Sitäkö sinä' — oli ukko Erkille tiuskaissut — 'sitäkö sinä minun kuvani maalasit, vaikka minä tilasin ryyppylasin!'… Mutta Erkki oli vaan selittänyt, että: 'Kah, pitäähän se olla ryyppylasilla tausta'… Ukko Jurvelin oli joutunut pulaan eukkonsa tähden — hän oli tohvelisankari — kun eukko näki taulun. Jurvelin seisoi taulussa niin topakkana hajalla-reisin ja hymyili viinalasille niin veikeän näköisenä, että eukon suu oli vetäytynyt happameksi… No, taasko sinä sitä kärpästä!" — lopetti Sala.
Molemmat nauroivat. Harhaman edessä tuoksusi musta kukka. Sala lisäsi
Hallan kertomukseen:
— "Mutta kyllä sillä ukko Jurvelinilla olikin se eukko oikea leipäuuni. Ei kumma että ukon pöksyt tutisivat!… Perhana, kun me kertakin tulimme ukon kanssa kotiin pienessä seilissä, niin ei tarvinnut eukon muuta tehdä, kuin katsoi vaan näin tuikeasti", — hän näytti kuinka toinen oli katsonut — "ja sanoi että: 'Ukko!', niin luonnon otti meiltä molemmilta…"
— "Olihan se topakka eukko" — myönsi Halla jatkaen: "Mutta uunipaistin se eukko osasi tehdä semmoisen, että sitä söi vaikka janoonsa… Heitä lemmolle se kärpänen!… Ukko Jurvelinilla oli aina taskussa pala eukkonsa uunipaistia, kun oltiin viinojen kimpussa ja siitä jakoi sapuskaa muillekin… Kas kun iskee kovasti tulta!…"
Miehet olivat hetken vaiti, kuunnellen ukkosen pauhua. Harhama katseli mustaa aistillisuuden kukkaa. Hetken kuluttua jatkoi Halla keskeytynyttä kertomusta maalauksesta, puhuen:
— "Mutta hyvästi he peevelit osasivat sen asian selvittää: Ukko Jurvelin pani tusinan samppanjaa pöytään ja itse asettui aina ryypätessään samaan asentoon, mihin hänet oli Erkki taulussaan kuvannut…"
Molemmat nauroivat taas. Sala jatkoi:
— "Erkki muuten oli hauska poika. Sillä oli siihen aikaan vielä rakastajatar… Mikäs se olikaan sen tytön nimi?… Kas kun on unohtunut… Muistatko sinä? Helga Riuttala… Jo muistan… Kas, johan se iskee tulta!… Helgahan se oli."
Aistipunakukka värjäsi mustalla värillänsä Harhaman koko sielun. Hän huomasi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kirkas salama oli iskenyt pilvestä, mutta hän ei sitä huomannut, eikä kuullut sitä seuraavaa jyrähdystä. Veri tulvasi hänen päähänsä virtana. Korvissa alkoi soida ja pää kävi raudanraskaaksi. Vaistomaisesti varjosti hän silmiänsä, peittääksensä punastumisensa ja mielenliikutuksensa. Salama oli häneen iskenyt sen pilven kärestä, jonka hän aikoi juuri nostaa maailman esikuvaksi. Mustasukkaisuuden hirviö repi häntä ja hävitti mielenmaltin. Oli kuin olisi koko hänen elämänsä työ lyöty yhdellä iskulla pöliseväksi tomuksi, eikä hän itse sen tomun seasta nähnyt mitään. Se tunki hänen silmiinsä ja kurkkuunsa katkerana riihipölynä.
Mutta hän ponnisti viimeisetkin voimansa, alkoi oitis selvitä tomusta, ajatteli, että kaikki oli panettelua, kiirastulta vaan, ja ryhtyi näennäisesti tyynenä puhetta seuraamaan. Hän uskoi jo varmasti siitä selviävän rouva Esempion puhtauden.