Mutta keskustelijat kertoivat naureksien semmoisia tosiasioita rouva Esempion suhteista Erkki Arvolaan ja muihin, joiden totuutta hän ei jaksanut epäillä. Jokainen sana sattui häneen, kuin salaman isku. Veri tulvasi kuumana aivoihin ja korvissa tuntui samanlainen jyskytys, joka seuraa päähän mennyttä häkää. Hän ei huomannut ukkosen raivoa, ei salamoita. Hän pureksi tulikuumia huuliansa peittääksensä hermostumistansa ja ponnisteli voimiansa huomataksensa valopilkun henkeen tunkeutuvasta pölypilvestä.
Mutta turhaan odotti hän sen ilmestymistä. Halla ja Sala jatkoivat keskusteluaan rouva Esempion elämästä. Kumpikin tiesi aina lisätä jonkun yksityiskohdan, tai oikaisun toisen kertomaan kohtaukseen. Kun esimerkiksi Sala oli kertonut jotain, huomautti siihen Halla:
— "Ei… Se olikin niin… sinä aina sotket."
— "Niin, niinhän se oli… Kas kun minä en muistanut!… Sinulla se on tuo muisti vielä tallella… Sinullahan se oli jo koulussakin semmoinen muisti, että lukematta olisi luullut tohtorin tulevan", — myönteli silloin Sala, selittäen edelleen: "Sinähän muistit ulkoa, ihan lukematta, miten monta tuntia kukin oppilas oli arestissa ja laiskanläksyllä istunut… Niin, ja entäs hiivatissa! Senkin muistit ulkoa, miten monta kertaa 'Kössi'-maisteri oli istunut tuoliin pistetyn neulan kärelle…"
Ja sitten seurasi juttu juttua. Harhaman valtasi halu keskeyttää ivaava keskustelu, joka loukkasi rouva Esempion kunniaa, mutta keskustelu veti hänen jalkoihinsa yhä mustempia sukkia ja silloin halusi hän kuulla, kuulla kaikki. Hän hillitsi itsensä. Lopulta janosi hän aivan uhmaten kuulla kaiken loankin, kuunnella loppuun koko paljastuksen. Hän istui ulkonaisesti tyynenä, mutta sisällisesti raivossa ja painoi muistoonsa jokaisen sanan, jokaisen ivallisen äänenpainonkin, jolla ne lausuttiin. Hän halusi nyt kuulla juuri ne likaisimmat kohdat. Hän tunsi sormiensa päiden palavan ja suoniensa pullistuvan niitä odotellessa. Sala jatkoi hetkisen vaiti oltuansa:
— "Missähän Helgakin nyt huseerannee, kun sitä ei ole enää teatterissakaan näkynyt?…"
— "Se on hentustellut erästä venäläistä kapteenia… Golubof, vai mikä sen nimi on… Kuuluu istua nököttäneen sen polvella tuolla Viipurissa", — tarttui Halla.
Musta aistipunakukka pimensi värillänsä Harhaman elämän sysimustaksi. Punakirkkaat salamatkin suhahtelivat hänen silmissään mustina. Miehet jatkoivat puheluaan, kertoen tapahtuman toisensa perästä.
— "Vai on Helgalla taas uusi golubtshikka", — lopetti Sala. "Mutta missähän se Erkki puliveeraa?… Sekin vähän pilautui, kun nai sen rikkaan Rahalan tytön… Ei häijyä saanut häiden jälkeen pariin kuukauteen ryypyksiä palvelemaan… Mutta niinhän se näkyy elämä pilaavan kaikki, kenen naimisiin menolla, kenen milläkin. Sinutkin, Halla, elämä oli aivan piloille turmella, kun houkutteli avioliittoon: Taisit puoli vuotta pitää viinapaastoa naimisiin menoasi katuessa… Maltas nyt: Silloin häittesi aattona naukkailimme viimeksi ja sitten eihän sinua saanut ihmisten joukkoon ennen kun vasta kesäkuussa, kun eukkosi oli mennyt maalle… Mutta kyllä sitä silloin ryypättiinkin… Vie sun turkanen!…"
— "Ilosta", — lisäsi Halla.