— "Hyvin olet tehtäväsi hoitanut. Palkkioksi saat lahjan itse armastella itseäsi, eivätkä sinun mielitekosi ole koskaan uupuvat."
Riemastunut enkeli-armeija veisasi ja soitti taas Perkeleen ylistystä. Säveleet kantoivat ihastuneen Iirannon takaisin tehtäviinsä ja Perkele nousi laulavan armeijansa kanssa kuunvuoren huipulta pimeään eetteriin.
* * * * *
Pohjolan kirkas kesäyö välkkyi vesillä. Käet kukkuivat. Rastas keinui koivunvarvulla ja viserteli pesässä hautovalle emolle ja yön tyttäret seuloivat armaita unia päivän vaivoista väsyneille. Rannoilla ripsehti luonnonrauha, ja metsissä arkaili hämärä, kisaillen valoisan taivaan välkkeen kanssa. Neito odotteli armastansa ja nuorukainen kulki karjapolkuja metsän halki tyttönsä asunnolle, merkiten kulkunsa laululla. Tyttö kuunteli armaansa tulolaulua, odotti syliä, valmisti suuteloa… Kaikkialla huiskuttelivat elämän ja kevään liinat, kutsuen sille povelle, missä tuskat unohtuvat, kysymykset lakkaavat, povet rauhottuvat ja kaikki raukeaa unohdukseen ja onneen.
Mutta Harhaman pienen huoneen akkuna oli raollansa ja sisällä istui Harhama itse sieluttomana muumiona. Hänen runojensa hurjat henget harhailivat taas etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä. Silloin kun kaikki muu nukkui luonnon rinnoilla, lähti hän, kuin rauhaton yökkö etäiselle lennollensa tavottelemaan mielikuvituksensa kirkkaita virvatulia ja valhemaita. Ne tulet välähtelivät sakeana salamasateena, milloin siellä, milloin täällä, ja ne tienviittana pyrki hän jumaluuden ikuisille auteremaille, nousemaan siellä jumaluuden hengen siiville, nukkuaksensa niiden tuudittamana ikionneen…
Kaikki kukki. Kaikki imi elämän utaria. Yö hyräili luonnonvirttä. Kevät jakeli kauneuttansa, mainen rauha antimiansa, mutta Harhama valmisti teostansa, niihin silmää siirtämättä. Runot nousivat sen sivuille helminä, kuin kirkas kaste kukkanurmelle, aatteet kutoutuivat verkoksi, kuin hämärän hienot kuidut. Sivu valmistui sivun perästä. Mielikuvitus karkeloi vallatonna ja hän itse istui kuin yökkö hiljaa, sieluttomana, maahan jääneenä aaveena.
Jumaluuden mailta soivat kauneuden kellot. Harhama kuvaili teoksessansa lankeemuksen runollisuutta ja kauneutta. Hän antoi rikoksen puheta heleänvärisimpänä kukkanuppuna, pulahtaa sen, kuin kirkkaan kuplan runovirran väripinnalle. Hän lauloi siihen kukkaan hivelevän tuoksun, muutti sen tuoksun hyveeksi, sen värit hän lauloi jumalalliseksi hyveeksi ja niin loi hän rikoksesta kukan, jossa valmistui jumaluuden korkein olemus hyve, kuin puhdas kulta tulinisissä.
Hän antoi esempio-ihmisen peseytyä ja puhdistua omissa suurissa erehdyksissänsä, jalostua rikosten kauneissa runokylvyissä, kuivautua soitossa ja sävelissä, ollen itse mukana ihailemassa jumaluuden puhdistumista. He soutavat Riuttalan kuulua selkää… kirkkoveneiden ikitietä… virsien vanhaa ulappaa… Se selkä on nyt kaunis, kuin kirkkolaulu… Sinisotkat uivat veneen vanavedessä… Sen edessä laulavat allit… Nukkuvan aallon alla helottaa kirkas päivän kuva taivaan sini-ontelolla… rannat riippuvat vedessä kuvina… veneen väre vierii, kuin kaunis virsi pitkin järven rasvatyyntä… Mainen kauneus on kukassansa… sopu liikkuu rantalumpeilla… rauha lymyää rantakaislikossa… onnenkukissa piilottaikse puhtaus ja ihmis-onni ajelee allin laululla pitkin järven siniselkää… Elämä on kuin nuori neito… Sillä on koristeina käen kukunnat, helyinä lintujen laulut ja luonnon silmäterä vartijana… Päivän kuva heilahtaa hieman, kun veneen väre vierii sen yli… Allit laulavat somemmin… rantakuvat huiskahtavat… vene viiltää tyyntä vettä… Purjehtijat ovat menossa ikuisen onnen hakuun. He ovat menossa niihin maihin, missä ihmisyys laskee jumaluuteen onnellisena, kuin vasta vihityt morsiusvuoteelle…
Mutta Riuttalan ranta näyttää lievettänsä, missä kasvavat Riuttalan Helgan hääkukat… Se heilauttaa sitä, kuin tyttö liinojansa… Sieltä vilkuttavat vanhat muistot… Siellä on kulunut ensi lempi, silloin, kun elämä hohti, kuin illanpuna akkunassa ja käet kukkuivat heleää hopeaa ja päiväpaiste levitti liinat tielle kaikkialla minne kulki… Siellä ovat itketyt ensi kyyneleet kuihtuneille hääkukille… Nyt kokoaa sotka ne kyyneleet helminauhaksi. Se koristaa niillä vanhat muistot… Onnenkukat kukoistavat silloin houkuttelevampina… kainompina… armaampina… Yhden teriöllä hohtaa se ensi suudelma… elämän ihanin onni… tytön puhtain unelma… Se on taas tarjolla onnenkukan teriöllä… Mutta luonto valvoo jumaluuden silmänä, huolehtii puhtaudesta… perheestä… vaimon ja miehen välien pyhyydestä… rastaan pesän puhtaudesta… Se kuiskaa jumaluuden suulla:
— "Se suudelma ei kuulu enää sinulle… Se on sinulle jo liikaa, kun olet itsesi yhdelle antanut… Minä olen jumaluutta, ja jumaluus ei salli uskottomuutta, ei tahraa, se on yksiavioinen…"