Vene viiltää taas vettä. Ranta laulaa vanhoja muistoja… Se laulu vetää venettä rannan luokse… Se kääntää melaa esempio-ihmisen kädessä… Vanhat muistot ovat viehättäviä: Laulu voittaa… Mela kääntyy jo kädessä, vene pyörtää melan mukaan… Jo lähestyy vene kukkarantaa… Valkeat kukat nuokkuvat, kuin olisivat täynnä lapsuuden iloja… nuoruuden muistoja… elämän onnea… Vaahtona kuohuu niistä ensi lemmen muisto… Se herättää janon, kuin viininvaahto… Ensi suudelma hohtaa helmenä sisinnä… Se kiehtoo kuin kaunis käärmeen laulu… Se kuiskaa:
— "Ei ole vielä myöhäistä… Ei ole mikään luvatonta… Vai olisiko luonto niin sanonut…"
— "On se sanonut… on sanonut", — vastaa esempio-ihminen.
— "Valetta… Valetta! Älä usko!… Taita kukka, ota siltä suudelma… ja toinen… ja kolmas, niin tiedät, kuin Jumala, mitä on uneksittu lempi ja onni!…"
Ja esempio-ihminen katsoo kukkaa. Onni lymyää sen pohjalla puhtaana ja arkana, kuin lintu varvulla, morsian häävuoteella… Ensi lemmen muisto levittää sen lehdille armaimmat ihanuutensa… Ensi suudelma kiehtoo kauniina käärmelauluna… Voimat raukeavat Allin lauluun… Silmä sulaa veden sineen… Mieliteot riutuvat vanhoihin muistoihin… Hän katkaisee sen kukan, jota luonnon lakikirja kieltää taittamasta… Hän saa siitä suudelman… Hän tapaa onnea käsin kiinni… Mutta arka onni on herännyt suudelmasta… Se on paennut kukasta, kuin henki kuolevasta, jättäen jälkeensä kirouksen kylmäksi ruumiiksi… Rikottu on jumaluuden ainoa, suuri käsky: luonnonlaki, yksimiehisyys… Se käsky on rikottu, jonka täyttämisestä on luvattu naisen taivas: äiteys…
Elämä osottaa jo ohdakemaatansa: Uskollisin ystävä kärsii… Elämä tarjoaa sille mustia kukkia… Mieli käy siitä tiedosta apeaksi… Sitten tulevat tunnonvaivat… kärsimykset… tuskat… soimaukset… äiteyden menetys. Onnen unelmalinnut olivat turman mustasiipisiä yökköjä…
* * * * *
Mutta jumaluus pysyy sen kautta, ettei se mitään luotansa päästä. Se puhdistaa erehtyneet. Se vetää ne katuneina takaisin itseensä. Se puhdistaa ne onnettomuudella… kärsimyksillä… tuskilla… Kaikki palaa siihen. Siihen ajaa erehtynyttä erehdyksestä johtunut onnettomuus, siihen vetää sitä jumaluuden oma armo, vetää kuin lähde janoista… lämmin viluista… rakkaus kovaa kokenutta…
Harhaman teoksen sivuille kumpuavat uudet helmikylvöt, kuin kaste maanpovesta… Alkaa jumaluuteenpaluu… kadotetun rauhan nouanta… peseytyminen omissa kyynelissä… Hän harhailee taas vanhimmissa maailmoissa, esempio-ihminen mukana… Ihminen on siellä jumaluuteen pääsemäisillänsä… Se on kuin Jeesus Jumalan, mieheksi varttuva poika isän suhteen… Se hallitsee jo jumaluuden avaimia, tekee sen tehtäviä: Se antaa jo syntejä anteeksi, kuin Jeesus, ainoa ihmislapsi, jossa jumaluus oli jo tietoiseksi herännyt… Se jakaa siunausta… hoitaa armonastioita jo Jumalana, kuin poika isänsä nimessä…
Hän kuvaili ihmemaailmansa uniensa ja näkyjensä valossa. Siellä on ainainen valo: kuusi kuuta paistaa öisin… Päivää valaisee yhtä monta aurinkoa oudolla valolla… Rauhan kellot soivat kaikkialla… Onni kukkii mailla… liitelee vesillä… hymyilee ilmassa… Linnut laulavat autuaiden riemulaulua… Ne laulavat ylistystä sille jumaluudelle, joka on heissäkin heräämässä, suloisena, kuin Jumalan armo syntisessä, kauniina, kuin aamukoite pimeän erämaan hätääntyneelle kulkijalle…