Autuus paistaa päivänä… armo kuunvalona… totuus on itseselviö… Niillä onnenmailla on ihmisillä enkeliruumis, outo maan ihmisille… Henki on siellä kehittynyt… liha riutunut, vietit surkastuneet… ruumis saanut uuden, korkean olomuodon… Ihmisjumala on jalostanut itseänsä, henkeänsä ja hengen kautta ruumistansa… Se ei ole hoidellut lihaansa… ei viettien kutkuttimia… ei aistillisuuttansa, joita se on hävennyt, kuin maan ihminen arkoja elimiänsä. Hengen jalostuessa on ruumiskin jalostunut… viettien syötit kuihtuneet… jumaluuden jalot ilmestysmuodot syntyneet niiden sijalle… Ihmisjumalilla on enkelisiivet… Ne liikkuvat vapaasti ilmassa maansa vetopiirin rajoille asti… Ne rakastavat puhtaasti ja kauniisti, kuin nurmen kukat… Ne äitiytyvät nautinnotta… antavat isyyden ilman irstautta… liekkumaa… nautintoa… antavat sen puhtaasti, kuin isä lahjan lapsellensa, ilman viettien orjaruoskaa…
Auringoista valuu sinipunerva valo… Kuutkin paistavat omalla valollansa, vaikka ovat puoli sammuneita… Niiden valo on kelmeän-punainen… Vedenkalvot sointuvat kuutamoon ja auringon valoon, sulaen yhdeksi värisuloksi… Metsät ovat yhtä satua. Puiden lehdet ovat kukkasia, mikä minkin värillisiä, ja hedelmä kypsyy joka kukasta… Värit ovat maassa tuntemattomia… aine toista, kuin maassa ja sen sisarmaailmoissa… eläimet ovat yhtä korkealla, kuin on ihminen maassa.
Siellä asuu ihmisjumala jättiläiskukkaisissa, jotka se on itsellensä asumukseksi kehittänyt, jalostanut ne siksi pienestä kukasta miljaardi-vuosien kuluessa… Puu kantaa ihmisjumalalle hedelmätä… linnut veisaavat virsiä… muut eläimet soittavat sille ylistystä, tuntien sen jumaluuden, itse pyrkien siihen sulautumaan… Sukulaisuudet ovat hävinneet… kansat ovat lakanneet olemasta… kielet ovat sulautuneet… on olemassa ainoastaan yksi olento: ihmisjumaluuden jumalajoukko, joka näkee avaruuden ihmeenkaukaisiin osiin asti… näkee etäiset auringot ja kaukaiset kuut ja elää avaruudessa, kuin kirkkaassa onnenkuplassa…
Teos jatkui. Runo vuoti hyrskyvänä hopeavaahtona, ryöppysi kirkkaana kultakuohuna. Harhama kuvaili jumalallista anteeksiantamista ja langenneen ihmishengen suurta nousua.
Jumaluuden ja onnen maassa oli kaunis laakso… Sen kolmella puolen pujottelivat hopeahohteiset vuoret huippujansa ilman punakirkkauteen… Laakson pohjalla päilyivät lammit kuvastimina ja virrat koukertelivat värivöinä, sateenkaaren-värisinä, vaikka värit olivatkin maan ihmisen silmälle ennen näkemättömiä… Puiden korkeimmat kukat tirskuttivat niinkuin pikku linnut maassa, mutta ääni oli hiljaista sulosointua… Hienoinen tuulenhenkäys ajeli kukkien väriä, kuin maassa tuuli sumua, tai päivän kirkasta auteresavua. Kaikki kylpi kauneudessa.
Ihmisjumalat istuivat ympäri laaksoa, mikä lammikon hopeanheleällä lumpeella, mikä puussa, mikä maassa, tai vuoren hopeakielekkeellä… Soittimet soivat… Sävel karkeloi… Se oli meille outoa säveltä, kun ei sitä ollut korva ennen kuullut.
Yksi ihmisjumalista selitti lankeemuksen runollisuutta, rikoksen suuruutta. Hän puhui:
— "Ei voi olla mitään, joka ei palvelisi meidän jumaluutemme kehittämistä korkeimpaan kukkaansa, sillä meidän jumaluus on ainoa todellisesti oleva ja ainoa kehityksen tarkotus… Siksi palvelee meidän kehitystämme kaikki… Rikoskin ja erehdys ovat tarpeellisia kehitys-ilmiöitämme… Sillä jumaluutemme on ainoa viisaus ja se on erehtymättömyys… Kaikki on sen luomaa, ja siksi ei voi olla mitään väärää… Syntikin on ase jumaluutemme kädessä… Syntikin on kehitysvoimamme tarpeellinen, järjellinen ilmiö… Se on järjellinen, koska se on meidän erehtymättömän jumaluutemme luoma… ja se on meidän luoma, koska ei voi olla mitään, joka ei olisi meidän luoma…"
Ihastuneiden ihmisjumalien suusta puhkesi riemulaulu, kuin kaunis, viaton ja kaino kaiun morsian, joka ojentaa kätensä ottamaan vastaan kaiun koreita, ikävöityjä kihloja. Ne veisasivat:
"Syntikin on ase kädessämme. Lankeemus on voimamme. Rikoskin on voittomme. Kaikkeuden kaikki purot meihin meistä virtaavat. Meist' ei mikään pääse pois."