Kaiku kihlaili ja armasteli morsiantansa. Ihmisjumala joi onnestansa.
Puhuja jatkoi:
— "Lankeemus on kehityksemme järjellinen kiirastuli ja olemuksemme korkeimman loppuyhtymän: hyveen valmistaja. Sillä ainoastaan langennut tuntee armon ja anteeksiantamisen tarpeen ja suloisuuden. Siksi, kasvattaa rikos armoa ja anteeksiantamusta ja rikoksen ymmärtämistä… Niin kehittää rikoskin olemustamme, hyvettä… Niin on syntikin aseena meidän jumaluutemme käsissä…"
Ihmisjumalat kallistivat polvellensa jättiläiskukan teriöt, joiden heteet soivat viritettyinä harpunkielinä, ja soittivat sillä oman itsensä ylistystä. Harpunheleä soiton sävel uiskenteli ylistyslaulussa, kuin neitonen kirkkaassa vedessä, kun sen ruumiin puhdas iho sointuu veden väreihin…
Puhuja jatkoi:
— "Rangaistuksella pitää jumaluutemme rikoksen järjellisyyden rajoissa, joissa se luo hyvettä. Sillä kääntää se myös langenneen rikoksesta takaisin ja opettaa hänet tuntemaan armon ja hyveen suloisuuden… Anteeksiantamisella ja armolla vetää jumaluutemme langenneet takaisin itseensä… Siksi ei meistä mikään pois vierähdä… Siksi ei olemuksemme heikkene, ei voimamme häviä… Siksi olemme me ijankaikkiset…"
Ihmisjumalat veisasivat taas omaa ylistystänsä:
"Rikos sekä rangaistuskin meitä yksin palvelevat. Rikoksesta tuloksena niinkuin kukka puhkeaa rangaistus ja langenneita ajaa meihin uudestaan. Erehtyneet meihin vetää armon suuri virta, sitten kun on rikos, synti jalostanut langenneen. Siksi jumaluutemme suur' on, ijankaikkinen."
Enkeli Iiranto seisoi hymynä Harhaman vierellä, osotti lankeemuksen jumalallisen jalouden, järjellisyyden ja suuruuden ja lausui:
— "Jehovan kuvitelmain juonien tähden olit tuomita jumaluuden kauneimman kehitys-ilmiön: suurten lankeemusten jalostavan kiirastulen…"
Harhaman koko sielu värisi. Hän tarttui loistavimpiin runosoihtuihinsa ja maalasi niillä rikoksen ja lankeemuksen ihanaksi… jaloksi… kauniiksi… puhdistavaksi… Hän istutti esempio-ihmisen lumikirkkaasen kukkaveneesen… nosti veneen purjeeksi unelmat… kylvi tien hopealumpeilla… antoi soiton puhaltaa purjeeseen tuulta… Hän maalasi virrankulun kirkkolauluksi… paheen kukan tuoksuksi… rikoksen palavaksi runorovioksi ja siihen tuleen antoi hän esempio-ihmisen solua veneessänsä, vajota siihen, kuin sävel kaikunsa suuteloihin, taivaallisten laulujen soidessa jumaluuden kiirastulen kunniaksi.