Valo kisailee kukissa… autuaiden unelmat häilyvät ilmassa… onnenväre vierii vesillä, kuin kaunis allin laulu, ja rauha helottaa helmikirkkaana. Ihmisjumalat katsovat langennutta lempeästi… Se katse raukaisee polvia… herpaisee niitä suloisesti, kuin kuoleman lempeä tulo paljon kärsineen jäseniä: Jumaluus kutsuu sillä syliinsä… Se kutsuu armolla ja anteeksiantamisella. Se vetää, kuin veden suppilo.
Kaikki himmenee, kaikki häviää jumaluuteen, kuin autuuden utuihin, sointuu siihen, kuin sävel taivaan enkelilauluihin… Polvet herpoavat… mieli rauhottuu… sydän rohkaistuu… henki pyrkii puhtauteen, kuin kasvi valoon… kukka väreihinsä… neito kauneuteensa…
Harhama antoi esempio-ihmisen nähdä suurten nousemusten hohtavat seppeleet… Hän puki sen niillä seppeleillä… uitteli armon virroissa… pesi… jalosti… kirkasti… puki hyveen jalokiviin… antoi sen langeta polvillensa oman jumaluutensa ja kaikkeuden jumaluuden eteen ja sovittaa kaiken omassa povessansa, etsiä ja löytää sovinnon, lunastuksen ja rauhan omassa rinnassansa asuvan jumaluuden edessä, eikä hapuilla sitä mielikuvituksien luomilta jumalilta.
Hän antoi esempio-ihmisen tutkia itsensä. Se oli katumus oman jumaluutensa edessä.
Linnut laulavat… luonto soittaa… tuska puhdistaa ihmishenkeä… Jo soivat armon kellot… Jo kuuluvat enkelilaulut… Jumaluus puhuu esempio-ihmisessä sen omalla suulla tutkien tuskansa syitä:
— "Ihmispoloinen! Minä mullan lapsi! Miksi itken? Miksi suren?…
Mitä olen rikkonut jumaluuteni käskyjä: luonnonlakeja vastaan?…"
Ja ihmissydän alkaa soida ja ihmishenki puheta jumaluuden puhtauteen, työntäen tieltänsä niitä aistillisuuden verholehtiä, jotka ovat sen jumaluudesta erottaneet. Se kirkastuu, kuin päivä pilven takaa. Esempio-ihminen puhuu itseänsä tutkiskellen, itsensä, luonnonlain edessä katuen:
— "Minä olen rakastanut Riuttalan rannalla… Minä olen itkenyt siellä lempeni kyyneliksi, iloni ikäväksi ja nuoruuteni olen siellä hautaan peittänyt… Minä olen sillä rannalla pettynyt ja sortunut… Riuttalan rannalla uneksin minä onnea, kun olin puhdas, ja rakensin sille puhtaan pesän, kun olin nuori… Minä uneksin, kun olin kaunis… Ja minun unelmistani syntyi valkeita onnenlintuja… unelmalintuja… lemmenlintuja… Ne hävisivät ja lensivät pois ja haihtuivat, kuin kauniit vesikuplat… ja minä jäin yksin… Riuttalan rantakukkaan jäi minun lempeni… ja minun onneni… ja minun kyyneleeni… ja nuoruuteni… Mutta se kukka ei enää kukkinut minulle. Se oli minulle kielletty kukka… Kirkkaimman jalokiven: äitiyden, menettäminen oli sen kukan hintana… Mutta valkeat onnen unelmalinnut lauloivat siellä… ja entiset muistot vetivät venettä… ja käänsivät melaa kädessä… Sinä armon henki, kuule mitä kerron! Se ranta loisti ja kukka tarjosi ensi lempeni onnea… Ja minä taitoin sen kukan, joka oli minulta kielletty kukka… Minä olen rikkonut jumaluuden sen käskyn, jonka täyttämisen on jumaluus luonnon lakikirjassa pannut suurimman onnen: äitiyden ehdoksi… Minun elämäni on nyt haikea, minun kulkuni vaikea ja minun onneni on katkennut laulu…"
Silloin soivat maailmanlaulut ja jumaluuden syli avautui ihmishengelle kokonansa… Se ei tutki syitä, ei tuomitse, kun ottaa katuvan syliinsä…
Ja Harhama alkoi kuvailla nousemisen suuruutta. Hän nosti puhdistuneen ihmisjumalan runoliinoille, kuin säteilevästä valo-uhkusta, enkelisiiville kohoavan pyhimyksen, jonka päässä säteilee kirkkaus ja hartioilla hulmahtelee autuuden lumivalkea valovaippa. Hän lauloi rikoksen runokylvyksi, jonka kirkkaissa vesissä ihmisjumaluus peseytyy… puhdistuu… jalostuu… ja kirkastuu.