— "Hys, hys, hys! Aa!" Ritva pani pienet kätensä ristiin.
Elämänhiiri pakenee poskelta.
— "Äiti!" — lausuu sitten pieni rauhan teille lähtijä… Lause katkesi siihen. Ei voinut hän lopettaa: "miksi minut synnytit? Isä, miksi minut elämään kutsuit?"
Pieni pää kallistui pielukselle… Musta silmä sulkeutui…
Elämänhiiri hävisi koloonsa…
Harhamalan Ritva oli nukkunut ikuiseen uneen, löytänyt kadotetun äidinrinnan…
— "Hän on kuollut", — lausui vieras vaimo. Koirat lakkasivat haukkumasta. Palsamin kukat kallistuivat surullisina kalmankukkaa katsomaan.
Eikä sulkenut pienen silmää itkevän äidin käsi, ei surevan isän suutelo…
* * * * *
Pieni Ritva kulkee kuoleman mailla… Yksin vaeltaa pikku poloinen tuonen polkua… Metsä on musta, polku pitkä… Ei tuika tähti, eikä laula lintu… Metsikössä hiipivät Tuonelan henget, vaan ei kuulu mistään ääntä… Rauhallinen on Tuonelan polku.
Polku jatkuu… Pieni kulkija väsyy… Rauhallisena laskee hän tuonen sammalelle levolle… Valkea lintu tuo hänelle silloin nokassansa mustan kuoleman ruusun… Hymyillen ottaa kulkija linnun lahjan pieneen käteensä. Kukasta saa hän uutta voimaa ja lähtee rauhallisena taas taipaleelle… Yksin saapuu hän Tuonelan virran rantaan ja viittaa venettä…
Yksinäinen on hyljätyn matka Tuonen mailla.