— "Olenko minä todellakin Tarvaan puolueen palvelijana, vahvistajana palvellut Jumalaa, jota vastaan nousin?… Ja olenko pystyttänyt itselleni häpeäpaalua auttamatta niitä, jotka sitä pystyttävät, tahtoen minut siihen hiljaisuudessa häväistäksensä nostaa?…"
Hän ei vastannut kysymykseensä. Hän pelkäsi siihen vastata…
Hän vaipui kokoon sen kysymyksen alla, kuin vuoren painama ja rutistama mato.
Puhe loppui kätten taputuksen räiskyvään paloon. Mieli kuivana kulona lähti Harhama valoonsa pakahtuvasta juhlahuoneesta. Kun hän tuli ulos, pyysi Roinila saada puhutella häntä kahden kesken.
— "Kyllä!" — myönteli Harhama kiusautuneena.
He istuivat eräässä sivuhuoneessa. Roinila alkoi puhua:
— "Minä ensiksi pyydän Teitä, että ette pahastuisi ja että ymmärtäisitte minua oikein…"
Harhama ei vastannut, Roinila jatkoi:
— "Minä, suoraan sanoen, tulin heittämään teitä sillä ensimäisellä kivellä, vaikka en olekaan synnitön… Täällä liikkuu ilkeitä huhuja rouva Esempiosta ja Teistä… ja puolueellekin ne ovat turmiollisia. Enkö minä saisi ehkä vakuuttaa, että ne ovat perättömiä?" — lisäsi hän lopuksi kysyvästi.
Harhama vaikeni. Viha ja joku ilkeä tunne kuohuivat hänessä sekaisin. Hän oli näkevinänsä edessänsä puolueensa, hänen avulla pystyttämän, kaakinpuun kohoavan, eikä hänessä ollut miehuutta siihen nousta. Hänessä kohosi uhma. Hän kuvitteli sen kaakinpuun kunnia-alustaksi, johon hän voi nousta halveksimaan ihmisraakimuksia, jotka tungettelevat häntä häpäisemään syyttömästi. Mutta ei hänessä ollut miehuutta nousta sillekään jalustalle. Äskeinen suuri, synkkä kysymyksensä ja sen edellinen puhe, olivat häntä lannistaneet. Uhma ja raukkamaisuus taistelivat vallasta.