Kun vastaus viipyi, jatkoi Roinila kyselyään:
— "Voittehan Te minulle sanoa suoraan, sillä kunnioitanhan minä
Teitä silti… Mutta olisi silloin helpompi torjua panettelua…
Ettekö ainakin voisi kieltää rouva Esempiota käymästä luonanne? Ne
käynnit herättävät pahennusta…"
— "Se on ainoa ihminen maailmassa, jonka minä otan vastaan itseni tähden", — vastasi Harhama jyrkästi, lisäten: "Minä en kutsu luokseni semmoisia, joita muut kumartelevat, enkä mene koskaan sinne, missä kaikki muut käyvät jotain onkimassa, vaan sinne, jota muut kiertävät…"
Siinä vastauksessa oli sekaisin uhma ja velttous. Siinä oli ihmisten halveksiminen ja raukkamaisuus toisiinsa sekottuneina. Siinä oli sekaisin ajatus: "ei niille maksa puhua" ja ajatus: "tällä selityksellä tästä nyt pääsee." Roinila jatkoi, kuin pistäen, mutta pohjaltaan vilpittömästi:
— "Se on kyllä hyvä se, jos me ihmiset vaan voimme syödä publikaanein ja syntisten kanssa samassa mielessä kuin Jeesus, ja jos me olemme itsestämme senkään verran varmat, että emme itse ole publikaaneja… jotka ehkä likaamme puhdistettavamme…"
Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi rutistuvansa. Roinila jatkoi hetken kuluttua:
— "Minäkin tahtoisin rouva Liinalan tavoin sanoa: 'Joka teistä ei itse ole publikaani, hän menköön Jeesuksen tavoin syömään niiden kanssa!'"
Harhama tunsi jonkun piston, jota hän ei voinut torjua. Joku käsittämätön tunne ahdisti häntä, tunki hänen kurkkuunsa, kuin katkera savu. Hän tunsi taas sen jalkapuun rutistavan, jota hän muisti kumartaneensa. Hän tuli hetkeksi sille katkeraksi. Ajatukset risteilivät salaman nopeina. Hän muisti äskeisen katkeran kysymyksensä: "Olisiko että…" Uhma ja ihmisten halveksiminen vyöryivät sumupilvinä toistensa yli, rajuina, kuten kaikki kävi hänessä tämmöisinä hetkinä, syöksivät toisiansa kumoon… sekaantuivat… tulivat epäselviksi… väsyivät ja lopulta muuttuivat velttoudeksi. Roinila uudisti kysymyksensä:
— "Ehkä minä saan ilmottaa ne juorut perättömiksi ja siten puhdistaa puolueen epäluuloista?"
Silloin pursusi Harhamasta ulos hänen olemuksensa toinen puoli, velttous. Hän alkoi kiemurrella. Hän ei noussut elämänsä kunniajalustalle, ei sen kaakinpuuhun. Hän itse tunsi omituisen kykynsä puhua niin orakelimaisesti, että hän voi sanojansa puolustaa minkä tuomion edessä hyvänsä. Hän turvautui aluksi siihen, vastasi lyhyesti, kuivasti, että hän oli jäävi omasta elämästänsä todistuksia antamaan.