— "Mutta voittehan kumminkin minulle, rehelliselle ystävällenne ilmottaa", — jatkoi Roinila.
Yhä raukkamaisemmaksi painui Harhama. Hän etsi velttoudellensa jotain puolustusta ja löysikin sen siinä kunniasanassa, jonka hän oli rouva Esempiolle antanut, luvaten salata suhteen. Se oli nyt hänelle pensaana, johon hän kätkeytyi, kiemurteli sen suojissa, myönsi ja kielsi elämänsä samalla sanalla…
Keskustelu loppui, Roinila huokasi ja lähti. Silloin pursusi taas Harhamasta oman velttoutensa inho. Hän tunsi kasvolihaksiensa kutistuvan, nousi ylös, meni Roinilan jälestä ja tavattuansa hänet lausui:
— "Vielä yksi sana: sitä suhdetta ei ole, mutta sen olemassa oloa ette saa kieltää, vaan päinvastoin myöntää…"
Roinila katsoi häneen tutkivasti, surullisesti, eikä vastannut mitään.
Mutta Harhama tunsi nyt vajoavansa maan alle ja vuorien latoutuvan hänen hartioillensa. Hän tunsi oman raukkamaisuutensa herpaisevan hänen jokaista jäsentänsä. Hän mutisi tulikuumana:
— "Enkö minä oikeastaan kunniasanan taa kätkeytyessäni kiellä sitä, jonka olen kohottanut jumaluuden vertauskuvaksi?…"
Hänen polvensa vapisivat, kun hän pukeutui ja lähti ulko-ilmaan. Kadulla, oven edessä tervehti häntä eräs tuntematon, joka tunsi hänet, ja puheli kysyvästi:
— "Ne ovat nyt suuret arpajaiset… Tietysti kootaan vaalipuhumispalkkoja?"
Uudet vuoret latoutuivat Harhaman hartioille. Hän oli nauttinut palkkaa puhujamatkoiltansa ja saanut matkakulut. Molemmat hän oli säästänyt Zaikolta perimiensä lisäksi, eläen puoli-nälässä ja jalkaisin kulkien. Hän oli niitä säästänyt rouva Esempion tähden, voidaksensa taas päästä taloudellisesti turvatuksi ja siten ihmisten tuomiosta riippumattomaksi. Nyt pusertui hänestä katkera kysymys: