— "Olisiko, että olen koonnut kultaa rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle, ja korottaessani köyhyyttä Jumalaksi?… Ja olisiko, että minä olen nyt häveten kieltänyt sen naisen, jota Jumalaksi nostan?…"
Hän meni järven rannalle, istahti siellä kivelle, nojasi kyynäspäät polviinsa, painoi kasvot käsiänsä vastaan ja istui niin syksyisen yön aamuhämäriin.
* * * * *
Seuraavan päivän aamuhämärä vieri jo raskaana myllynkivenä Harhaman hartioille. Ajatukset ikäänkuin hajosivat harmaaseen syyspäivään sotkuisena sumuna. Ne olivat raukeat ja tylsät.
Silloin enkeli Iiranto asettui hänen vierellensä, ruumiina syksyinen huude. Se ampui nuolensa itään ja kohta leimahti Harhaman eteen teos. Sen sivuilta kohosivat runouden paratiisit, hopealumpeiset lammit läikkyivät, ja maailmoilla tulitettu äärettömyys loisti kiteilevänä ulappana. Se näky kietoi Harhaman sielun hekkumallisimpiin sinisavuihin, joissa maailmat kipinöivät jalokivisinä tulisilminä ja maineen tuoksu tunki sieramiin.
Enkeli Iiranto hymyili. Sen hiuksina heilahteli ihmispoven kunnianhimo ja sen silmistä säteili kultahuume. Se puhalsi ne Harhaman sieluun ja kuiskaili:
— "Eivätkö ne ole olemattoman Jehovan väkeä, jotka eilis-iltana heittivät häpeänvaipan hartioillesi?…"
Harmaa ilma kirkastui silloin Harhaman silmissä. Hänen sielussansa leimahti vihan tulisoihtu ja hän nousi astumaan viimeisen askeleensa: Hän lähti kirjoittamaan teoksensa viimeiset sanat ja astumaan julkisesti Jumalaa vastaan, katkaisemaan koko maailman nähden ne siteet, jotka häntä vielä Jumalaan yhdistivät.
Hän varustautui kierähtämään kokonansa, juhlallisesti ja julkisesti, kauneimpien runokellojen soidessa, pois Jumalan käsistä, pois Hänen pihdeistänsä, ahjoistansa ja alasimeltansa.
Ja jo heti levisi hänen teoksensa loistavana tähtivaippana kaiken muun yli. Kun hän taas pääsi siihen käsiksi, tarttui häneen siitä taudin huumaava kuume ja sairaloinen viha leimahti hänessä Jumalaa vastaan.