— "Sinä olematonhan se olet se kaakinpuu, jossa raakimukset häpäisevät niitä, jotka ovat jaksaneet kohota ja vapautua variksenpelättimiä palvelemasta", — mutisi hän, vihansa vallassa.
Ja hän ryhtyi teostansa lopettamaan. Hän tarttui vihaamaansa Jumalaan raa'oin, kuumeisin käsin, kuin rutto uhriinsa. Teoksesta puuttui enää muutamia sivuja. Hän oli aivan säästänyt sen lopettamista näiksi päiviksi, jolloin oli hänen nimipäivänsä.
Syksyinen sade pieksi taas seiniä. Tuuli ulvoi ja sakea pimeys oli itseensä pakahtua. Uusi päivä oli jo synkennyt pimeäksi syys-yöksi, joka äärettömyyden yökkönä lensi maan muassa avaruuden pilkkopimeässä. Sade pieksi seiniä. Harhama lopetti teostansa.
Hän oli kulkenut teoksessansa halki ijankaikkisuuden. Hän oli alkanut maailmankauden alusta ja lopetti nyt ijankaikkisuuden kaukaisimpiin aikoihin, jolloin aika on taas lakannut olemasta, yöt ja päivät, vuodet ja hetket hävinneet, niiden rajat ja vaihtelut haihtuneet ijankaikkisuuteen, kuin purojen vedet ja sadepisarat mereen…
Oli alkanut jo ajan pysyväisyys, hetkien ja vuosien ääretön, rannaton valtameri: ijankaikkisuus. Hetket olivat sitä ja se oli hetki. Aine oli hävinnyt ja aineen hävitessä oli liikunta lakannut ja liikunnan haihtuessa oli haihtunut aika.
Ensin oli alkanut ihmisyyden jumaluuteensa kehittymisen hetki, jolloin kehitys on jo saavuttanut pysyväisyytensä, muuttunut vallitsevaksi ainoaksi luonnonlaiksi ja alistanut kaiken muun allensa. Ihminen on jo halki kaikkeuden tietoinen jumaluudestansa. Hän tekee jumaluuden töitä: hallitsee maailmoita, antaa syntejä anteeksi ja näkee kaikkeuden yhtenä kuplana, sillä hänen henkensä on jo kaikkeus ja äärettömyys.
Miljaardit vuodet kulkevat huomaamatta… Ihmisessä piilevä jumaluus on kehittynyt järjellisyytensä täysi-ikään halki äärettömyyden. Ihminen hallitsee jo olemuksensa kaikkia voimia: Se ohjaa luonnonvoimia, kuin varttunut mies kättänsä, henkisesti kehittynyt järkeänsä, siveellisesti jalostanut halujansa. Sen käskystä nousee ukkonen… Sen käskystä koristavat revontulet taivaan lakea ja päivänkangastukset ilmautuvat sen vihjauksesta… Hän hallitsee ja ohjaa valon ja elämän syntyä, kuin hoitaja lasta… Hänen käskyjänsä tottelevat sateet ja myrskyt ja tuulet odottelevat orjina hänen määräyksiänsä… Hän kehittelee luonnonvoimia… täydellisentää niitä, kuin taiteilija teostansa… Hän kehittää niistä aina uusia voimia, kuin puutarhuri uusia kukkamuunnoksia, säätelee uusia luonnonlakeja, kuin lainsäätäjä asetuksia… Hän näkee silmillänsä elämän syntymisen ja kehityksen ja luonnon salaisten voimien elämän, kuten hän nyt näkee ja tajuaa aamuruskon leviämisen taivaalle… Hän näkee äärettömyydessä kiertelevän maailmanpaljouden, kokonansa, kuten muurahaiskeossa vilisevän elämän… Hän näkee taudin kehityksen ja kulun… Hän karkottaa sen pois luotansa, kuin lähestyvän matelijan… Hänelle avautuvat kaikki salat, nöyrinä, kuin kukan teriöt päivän valolle…
Hän on luonnon herra, sen itsetietoinen Jumala. Hän on kohonnut kohdun sikiöstä sen herraksi… Hänen hengessänsä yhtyvät äärettömyyden ääret… Hänestä repeävät rannattomuuden rannat… Hänen katseensa kantamalla ei ole päättymää… Hänen kuulollansa ei ole enää kantomatkaa… Paikallisuus on hävinnyt ja ihmishenki on laajennut kaikkeudeksi…
Kaikki muu pysyy. Jumaluuden kehitys jatkuu:
Ijankaikkisuuden ainainen hetki pysyy paikoillansa, kuin ikivuori, mutta aina jatkuu jumaluuden kehitys ihmisessä… Paikka on hävinnyt ja sijalle on tullut äärettömyys… Etäisyydet ja paikallisuudet ovat samaksi sulautuneet… Valon ja pimeyden raja-aidat ovat sortuneet ja kaikki esteet kukistuneet ihmissilmän ja -hengen tieltä… Ihmisen jumaluus, voima ja valta on levinnyt, kuin eetteri äärettömyyden kaikkiin huokosiin… Se käsittää kaikkeuden… se tunkeutuu olemattomaan… se puristautuu eetterin olemattomaksi haihtuvaan pikku-osaan…