Kehitys kulkee kulkuansa… Ijankaikkisuus on oloansa mykkänä… solumattomana… liikkumattomana ikivuorena… Ihmiset ovat yhteydessä toistensa kanssa halki äärettömyyden… Lukemattomat maailmat ovat yhtä ja se yksi on lukemattomien yhtymä… Ihmiset hallitsevat sitä jumaluutena, kuin taitava mestari pikku konetta… He ovat saaneet käsiinsä luonnonvoimien kaikki ohjakset, löytäneet sen kaikki voimanlähteet…
Lukemattomat nykyisyyden miljaardivuodet ovat taas ja taas kuluneet ijankaikkisuuden silmänräpäyksenä… Maailmankurjuus on astunut alas ristinpuustansa, pukeutunut jumaluuden vaippaan ja noussut kunniansa istuimelle… Luonnon työpajassa, jumaluuden syntymäkohdussa on kehittynyt kirkkain jalokivi: puhdas hyve, ihmishengen jumaluus…
Riemulaulut soivat… Looljan henki on miljaardeissa sukupolvissa yhä kirkastunut ja jalostunut ja esimerkillänsä jalostanut kaikki muut… Hän loistaa nyt taivaan ruhtinattarena toisten vertaistensa joukossa, rakkauden kauniiseen nunnapukuun puettuna… Hän haluaa uhrautua apuatarvitsevien hyväksi, haluaa ja ikävöi sitä, kuin kukka valoa, rintalapsi äitinsä rintaa nainen äitiyttä… Hän ikävöi saada uhrautua toisten hyväksi… Siinä löytää hän onnensa, ilonsa ja nautintonsa… Maailmankurjuus on hänessä kehittänyt jumaluuden korkeimman olion, hyveen…
Eikä hän ole enää ainoa uhrautuva. Kaikki ovat hänen laisiansa… hänen esimerkkinsä voimalla ja itsensä kautta jalostuneita… Kaikki polvistuvat apua ja rakkautta tarvitsevan eteen, raatavat sille onnellisina, kuin kukan siittimet toisillensa… He ovat myös huomanneet oman jumaluutensa, kuin Jeesus kaksitoista-vuotiaana temppelissä. He uhrautuvat… rakastavat… ovat onnellisia, kun saavat antautua kokonansa, unohtautua… heittäytyä toisten hyväksi, kuin äidin syliin. Ja he sanovat Looljan kanssa: Jumalan kiitos, että elämä on rakkautta, joka polttaa poroksi ja ja siten jalostaa, kuin armaan äidin syli! Jumalan kiitos, että se on äidin lämmin povi!…
Ja Looljan äiti, Nataalia, on elänyt miljaardeissa sukupolvissa esimerkkinä… kurjuuden vuoteella kirkastuneena… jalostuneena… aina jumalaistuneena henkenä… Kaikki pahe: ahneus, nautinnonhimo, turhamaisuus ja koruissa helisemisen halu ovat hänestä surkastuneet, kuin käyttämättä jääneet elimet… On kehittynyt nöyryys, itseensä tyytyminen, ihmiskunnioituksen ja ihailun kaihtaminen… Hän tuntee yhden ainoan onnen: rakkauden… Hän nauttii itsensä uhraamisesta… Jos hänen nisänsä päässä kiiltäisi viimeinen laiha veritippa, nauttisi hän siitä, kuin kukka väristänsä, neito kauneudestansa, jota voi sulholle antaa ja tarjota… Autuuden ruhtinattarena kulkee hän uudessa maailmassa onnen ja rauhan vaipat hartioilla, herätellen luomakunnan jälelle jääneitä osia: eläimiä… kasveja… kiviä… nostaen niitä jumaluuden tietoisuuteen… kasvattaen niitä hyveeseen… johtaen niitä iki-onneen…
Ijankaikkisuuden kellot soivat, rauhan kukkamaat hohtavat… Andrei Petrof on noussut Hornan luolan haudasta, kärsimyksien tulen puhdistamana… Esimerkkinä ja aina jalostuvana henkenä on hän kehittynyt vaimonsa ja tyttärensä vertaiseksi… Paheen ja turhamielisyyden idutkin ovat aikoja kuivuneet ja sijalle on kirkastunut hyveen ikuinen hohtava helmi… Työ ja vaiva ovat muuttuneet hänen onneksensa… iloksensa… ainoaksi toivoksensa… ikäväksensä… autuudeksensa… koska hän ei ole nautintoihin ja paheeseen tottunut… Hän palvelee toisia onnellisena, kuin rakkautensa huumaama nuorukainen tyttöänsä, sitoessaan ensi kertaa sen sievän kengän nauhoja… solmitessansa sulhona sen sukkanauhaa… riisuessa sitä, kun se kainostelee morsiamena…
Ja Routalan Timo on astunut alas ristiltänsä Korpelan kivimäestä… Hän on puhdistunut kärsimyksien hehkuvassa ahjotulessa… Hirsikuormat ovat häntä painaneet ja puristaneet pois kaiken turhamielisyyden, kaiken eläimellisen koreilunhalun… Suurena, jalona, tukka otsalle soluneena, astuu hän uudessa maailmassa, autuuden ruhtinasvaippa hartioilla… Hän seisoo uutena, miljoonissa sukupolvissa jumaluudeksi jalostuneena henkenä, ihmisjumalan jättiläisenä, ohjaillen maailmoiden kulkua, kieritellen niitä voimallisilla käsillänsä, kuin rautakuulia… Hän on unohtanut itsensä… Hänen onnensa on siinä, että saa elää toisten hyväksi, kuin muinoinen Timo Annikille… kukka mettiäiselle… Kun hän näkee jonkun "Harhaman" kivimäessä, on se näky hänelle kuin kukka mettiäiselle… Hän rientää siihen kukkaan… Hän auttaa apua tarvitsevia ja on silloin onnellinen, kuin mettiäinen kukassa…
Ja kaikki muut ovat Timon kaltaisia… Maailmankurjuuden kiirastuli on jalostanut ihmisen, kehittänyt siinä jumaluuden, joka on tukahduttanut rikkaissa rikkaruohona rehottavan eläimellisyyden, kuten korkeammat lajit hävittävät alhaisemman. Timon esimerkki on vetänyt toisia jumaluuden korkeimman perus-olion: hyveen yhteyteen…
Ja Varpalan Juho ja Mari loistavat jumaluuden ruhtinasparina… He ovat kulkeneet ristinpuusta ristinpuuhun: takalikolta takalikolle… Kärsimykset ovat puristaneet heidät yhteen, kuin ahdisteleva haukka varpusenpoikaparin pesän turviin… Heistä on tullut uskollisuuden ja puhtauden kuningaspari… nöyryyden ja osaansa tyytyväisyyden aateli… He ovat tottuneet raivaamaan tietä muille… perkaamaan maata toisille… tekemään päivätöitä niille, jotka sitä vaan tahtovat… He nauttivat siitä… Uhrautuminen on tottumuksen kautta muuttunut heille onneksi, jota he ikävöivät, kuin lapsi äitiänsä… Ja kun he saavat uhrautua toisten hyväksi, tuntevat he ikäänkuin vaipuvansa toistensa syliin hääsyleilyihin.
Ja Kaatja on kirkastunut maailmankurjuuden ristinpuussa… Jumaluuden varsinainen kohtu: maailmankurjuus, on polttanut hänessä vihalla poroksi kaiken aistillisen… Hän kulkee vapaana naisena… kirkastettuna vaimona… hyveen ruhtinattarena…, puhtautena… kirkkautena, joka täyttää velvollisuuksiansa, eikä tyydyttele alhaisia himojansa. Hän on aistittomuuden ja puhtauden kuningatar, joka kulkee vapaan äitiyden hienoon, pyhään vaippaan puettuna todistamassa jumaluuden voittoa. Hänen ainoa onnensa on saada elää muiden hyväksi. Niiden hyväksi menee hän ilolla hirsipuuhun…