Harhama kehräsi runonsa loistavimpia rihmoja… Hän maalasi ihmishengen kaikkeudeksi puhkeamista voimakkaimmilla väreillä… Taivaan salina avautui koko äärettömyys… Ihmishengen kaikkeus puhkesi kehityksen kukkana sävelvirtojen kierrellessä aineettoman avaruuden kullankirkkaassa valomeressä… Sopusointu ja ijankaikkinen elämä armastelivat toisiansa… Ihmishenki, ikikirkas ääretön kaikkeus kohosi, hohti ainoana olevana… loisti sen keskiönä ja suuteli reunattomuuden rantoja… laskeutui levolle äärettömyyden ruskoiselle ääriviivalle, kuin onnellinen lintu orrellensa… riutui siinä onneensa… sointui sen ruskoväriin ja nukahti autuuden uneen kaikkeuden keskiön punapilkkuna…
Kuolema ja kaikenhäviö ovat hävinneet… Ihmishenki on loppumatonta ihanaa unta… onneen uppoamista… autuudessa uimista… rauhaa ja lepoa. Kaikkeus on armainta sopusointua ja koko äärettömyys on yksi ainoa autuuden kirkas kupla…
Silloin puhkeaa jumaluutensa täys-ikään päässeen ihmisen povesta ijankaikkinen ylistyslaulu kohdullensa: elämälle… Viinuri Murlyishka ylistää elämää, joka on ollut niin ankaran siveellinen. Pjotr Petrovitsh ylistää sen ruoskaa, sen nälkää ja sen vitsaa, jolla elämä on ihmistä kasvattanut. Annushka, jonka elämä on polkenut portoksi, puhuu sen puolesta, ylistäen sen kasvatusta. Maria Petrowna ylistää elämän käärmettä. Timo ylistää sen kovaa koulua, Alkula sen jauhinkiveä. Anna Pawlowna ylistää sen kiirastulta ja paroonitar Lichtenstein sen tulikuumaa kukkaa, joka on polttanut pahan pois ja valmistanut tien jumaluuteen, hyveeseen pääsylle. He ylistävät sen ankaruutta, jolla se on heissä kasvattanut tarmoa, estänyt velttouteen vaipumasta ja herättänyt kehityksen idun: paremman kaipuun…
Ja he tietävät, että kohtu on heidän luomansa. Sen armottomuus on heidän oman kehityksensä kutsuma, kuten sikiö muodostaa syntymäkohtunsa toiminnan. He ymmärtävät että elämän viisaus ja armottomuus on ollut heissä piilevän, silloin vielä itsetiedottoman jumalallisen viisauden luoma. Elämä on ollut heidän jumaluutensa kehityksen muodostama. Ja silloin veisaavat he yhtenä kuorona ylistystä ainoalle olevalle, ainoalle viisaalle, ainoalle oikealle: omalle jumaluudellensa. He veisaavat onneensa pakahtuen:
Kunnia olkoon meille jumalille korkeudessa!… Kunnia olkoon meille kaikkeudessa!… Kunnia olkoon asumassamme äärettömyydessä!… Kunnia olkoon meille yhdessä ainoassa olevassa olemuksemme osassa: autuuden kirkkaassa kuplassa!…
Ja kaikki oleva laulaa heille:
Aamen!
Teos oli valmis. Taika-uskoisena oli Harhama satuttanut sen loppumaan niin, että siihen tuli kuusikymmentäkuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi runosäettä, ja suuri joukko suorasanaista. Siitä oli paisuva lähes kolmetuhatta sivua laaja teos, maailman suurin runoaarre.
* * * * *
Kun Harhama lopetti ja katseli teostansa, valuivat hänen silmistänsä kyyneleet virtana. Ne olivat onnen ja ilon kyyneleitä, ensimäisiä hänen elämässänsä. Teos oli hänestä valtaavan suuri. Joka liuskalla vuotivat ihanat runovirrat ja hyrskivät kosket. Toisaalla taas avautuivat paratiisit, joiden yli kupertuivat avaruuden maailmoilla sirotellut kupertumat. Paikoin vietettiin henkimaailman ihania häitä loistavissa taivaansaleissa, tai elivät ihmiset manaloiden ijankaikkisen rauhan kukkamailla. Onnen lähteet pulppusivat kaikkialla, purot ja joet välkkyivät runonauhoina, joita runolumpeet koristelivat. Kaikkialla soivat armaat laulut ja helskyivät kanteleet. Kaikkialla soitteli elämä suurta kanteletta: ihmispovea. Se näppäili sen arimpia kieliä. Ei ollut ihmispovessa sitä kieltä, jota se ei kosketellut ja soittanut siitä puhtainta säveltä.