Se oli noin kahdeksantoistavuotisten tuskien ja hirvittävien taistelujen tulos. Se oli ihmishengen pakahtumasta puhennut runollisin hätähuuto, ihmishyveen suurin korkeaveisu. Se oli tuskista ja kuolemanpelosta puhennut kukka, jonka joka lehdellä loisti kirkkain jalokivi kastehelmenä.
Harhama katseli sitä, katseli ja itki onnesta. Hän itki, kuin äiti, joka on suurella tuskalla synnyttänyt ikävöidyn esikoisensa ja näkee kuninkaankruunun kaunistavan sen päätä jo syntyessä. Hän oli kantanut sitä salassa, kuin äiti lastansa. Sen elämää säilyttäessänsä oli hän unohtanut kaiken muun, harppaillut siveellisyyden vaatimuksien yli, hyppien rikoksien kiveltä kivelle, että vaan sen kannettavan elämä pelastuisi.
Hän itki yhä, elämänsä suurinta, sen ainoaa onnenhetkeä ajatellen, katsellen luomustansa. Sen runoaarteet loistivat niin lumoavan häikäisevinä. Ja silloin leimahti hänen eteensä varmana huimaavan suuri ajatus: maailmanmaine…
Hän muisti nyt kaikki ennustukset. Hän muisti kuinka jo lapsena, kun hän yritti kouluun ja äiti kyyditsi häntä, pieni eväspussi mukana ja markka rahaa taskussa, he poikkesivat Kulta-Liisa nimisen ennustajan luo. Se oli povannut ja ennustanut jo että hänestä tulee suuri… Jokainen pieninkin ennustus kirkastui hänelle nyt päivänkirkkaaksi ja maailmanmaine kohosi niiden tähdittämälle taivaalle loistavana aurinkoseppeleenä. Sairaloinen suuruuden hulluus puhkesi kukkaansa. Hän riemastui ja puhui itseksensä:
— "Miksi en minä voi olla maailman ensimäinen… hengenruhtinas, se, joka on ensimäisenä sanonut viimeisen sanan?… Miksi en voi olla se, jonka edessä kaikki muut ovat huutavan ääniä, hyttysiä?… Miksi eivät ennustukset voi toteutua ja minusta tulla se, joka on sanonut sen suuren, ikävöidyn sanan ja sanonut sen niin, että ihmissydämen kaikki kielet värisevät?… Miksi en voi sitä olla, sillä olenhan sen sanonut, kuin terävillä puukoilla puhuen, ja kauniilla käärmeillä kiehtoen?… Miksi en voi kerran kulkea maailmanmaineen seppele päässä, sillä olenhan osottanut, että hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmät ovat vaarattomat syödä ja että ne antavat ymmärryksen ja jumalatietoisuuden, ja olenhan osottanut ihmiskunnalle oikean jumalan: ihmisen, olen osottanut sille taas tien kadotettuun paratiisiin, elämänpuun juurelle?…" Ja aivan sokeasti uskoi hän taas, että kaikki hänen hurjat unensa ja mielikuvansa ovat todellisia, jumaluuden hänelle avaamia näkyjä, että hän ilmottaisi ne ihmishengelle.
* * * * *
Aamu oli jo tulossa. Se oli uuden elämän aamu. Harmaa sateinen syyspäivä ei voinut sen kirkkautta himmentää.
Rouva Esempio ei tiennyt mitään Harhaman teoksesta. Harhama ei ollut siitä sanaakaan puhunut, sen jälkeen kun oli sen alottanut Korpelan Harhamalassa. Nyt tahtoi hän jakaa hänen kanssansa elämänsä suurimman, sen ainoan ilon ja yhdessä hänen kanssansa matkustaa viemään teoksensa kustantajalle. Heti Roinilan kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen oli hän sitä varten kirjoittanut rouva Esempiolle:
'Suhteestamme liikkuu kait juttuja. Herra Roinila vaati minua eroamaan Sinusta, sulkemaan Sinulta kotinikin. Sanoin hänelle suoraan, että juuri Sinun seurasi on minulle ainoa. Älä nyt anna tämän mieltäsi masentaa. Kirjoita pian, milloin voit tulla kanssani Helsinkiin, niin ostamme sieltä, mitä nyt uuteen asuntoosi tarvitset. Ja jos olet suruissasi, niin tule heti luokseni, yhdessä me kestämme.
Harhama.'