Ja tuhansien levottomien öiden jälkeen nukkui hän nyt levollisena, kuin lapsuutensa huolettomina päivinä, kun oli ajellut perhosia päiväkauden ja väsynyt. Hän nukkui nyt ensi kertaa elämässänsä täysin rauhallisena. Hänen sielunsa suuri ajettuma oli puhennut ja loppuun vuotanut ja lauhduttava tunne täytti koko hänen olemuksensa.
Enkeli Iiranto seisoi hänen vuoteensa vierellä ja ampui nuolellansa häneen ihanan unen, varmistaaksensa teoksen julkaisemista.
Ja silloin alkoivat Harhamassa unet jatkaa päivän mietteitä. Mutta ne unet olivat nyt armaita. Maailmanmaineen kirkas seppele hohtaa taivaalla auringon paikalla ja valaisee häntä. Korpikosken korvakkeella kohoaa siro, pieni satulinna, jonka tornin lipputangossa liehuu Harhamalan lippu, kuvaten elämän käärmettä, jonka pään hän on rikki polkenut… Teoksen lehdet alkavat jo muuttua valkoisiksi linnuiksi. Ne hajaantuvat ympäri maailman… Aika kuluu… Valkeat linnut palaavat jo retkiltänsä, jokaisen nokassa maineen seppele… Ne istahtavat Korpikosken kuusikkoon… Jokainen kuusi on valkeana linnuista ja seppeleistä… Linnan akkunat ovat palsamien punaamat… Runokantele on asetettu alttarillensa huoneen keskelle ja soma portaikko avautuu, kuin neitosen syli…
Vuodet vierivät, elämän syksy joutuu. Se värjäilee hiukset harmaiksi, mutta yhä viheriöi Harhamalan havumetsä… Aina ovat sen kuuset valkeat seppeleistä… Kultapurot alkavat juosta… Nurmikoski välkkyy kultahohteena… Elämän talvi joutuu. Sen lumet valkaisevat pään valkeaksi, mutta sitä valkeammaksi kirkastuvat maineenseppeleet… Lippu liehuu yhä tornin lipputangossa ja elämän käärme kiemurtelee sen liehunnan mukana, pää murskana… Harhamalan kantele soi yhä ja maailmanmaineen seppele valaisee koko Korpelaa…
Uni jatkuu. Elämä muuttuu ijankaikkiseksi ja maailma kirkastuu autuuden kirkkaaksi kuplaksi, jossa valkeat linnut laulavat hänelle:
"Kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja rauha Harhamalassa!…"
* * * * *
Avaruudessa, ulompana maan vetovoiman rajoja, pimeässä eetterissä leijaili punainen pallo. Sen läpimitta oli kolmetuhatta metriä. Se oli seinätön, himmeällä punavalolla täytetty avaruuden osa. Se pysyi paikoillansa, kaikkien maailmoiden pauhatessa omia ratojansa pitkin.
Punapallossa oli koolla satatuhatta Perkeleen ihanaa enkeliä… Ne olivat puetut veripunaisiin utupukuihin… Pukujen verenväri erkani kirkkaampana pallon himmeästä punavalosta… Enkelit häilähtelivät siinä valossa himmeinä varjoina… satujen kauneina jumalina… nuoruuden ja sulouden kukkina… Hienot tukat häilähtelivät värikiehteinä… puvut hulmahtelivat hääunina… vartalot elävinä ansoina… Kaikki häilyi lemmen pauloina ja rihmoina…
Ylhäällä himmeässä punavalossa kiemurteli kolmetuhatta tulista, siivellistä, kädellistä jättiläiskäärmettä… Ne soittivat torvilla Perkeleen ylistystä, enkeliarmeijan laulaessa sen mukana.