"Nyt miehen käsi neidon vyötäiselle, kuin armas lemmenpaula kiertyköön! Vyötäinen neidon pehmeä ja armas vavahtaa hieman, arkaella saa. Soi, soitto, soi! On suuri voitto saatu, sen kunniaksi tanssikaamme nyt!… Nyt pikku suukko, sievä silmäyskin… Taas neito näön vuoksi arkailkoon, kuin pikku lintu, miestä mairitellen hän syleilystä miehen kaikotkoon!… Leikillä vaan… Nyt tukka silkkihieno kuin lemmenhaiven saa jo häilähtää… Rohkeemmin, mies! Aremmin, neito kaino!… Kepeinä tanssikaa ja keinukaa!… Nyt lämmetköön jo neidon armas povi, ja kaunis, pehmyt uumen, sekä poski hellyyttä kiehtovinta uhkukoot! Käs' vyötäiselle!… Tanssikaa nyt taas! Salainen, sievä suukko suikatkaa… Hellintä lemmen kieltä kuiskaelkaa!… Se valmistaa… Se lemmen kukan nostaa povesta neidon, miehen riuduttaa… Kauniimmin soikoon soitto; notkeammin mairetta neito mieheen tanssikoon! Hymyllä, sekä pikku arkailulla arkoihin miehen kieliin koskekoon!… Niin… niin… Se sattui paikalleen… Kuin armaat varjot nyt taas pyörikää!…"
Himmeässä punavalossa häilähtelivät enkelien jumalalliset, kauniit vartalot varjoina… Taruvaippoina heilahtelivat niiden utupukimet… Kauniina henkinä leijailivat arkailevat enkelit, muka paeten kosijaansa… mairitellen arkailulla… kutsuen kainoudella… kaikkoamisella puoleensa vetäen… Pehmeät vyötäiset kiemahtivat käärmeen sulona… siro jalka nousi kiehtovana… povi tuoksusi huumaavaa lempeä ja kaikki kylpi kauniissa sävelmeressä. Perkele säteili tyytyväisyytenä, ylpeä ilme kasvojen kaunistuksena. Tanssi jatkui laulua seuraten:
"On voitto saatu. Aistipunakukka nyt itsellemme taaskin kukkikoon!… On lemmen juhla… Neito sukkanauhat pauloiksi miehen kaulaan kietokoon! Kas niin!… Käy rohkeasti vain sa paulaan, mies lemmen janoon aivan nääntynyt!… Taas pikku suukko!… Neito kainoutta, ja vavahdusta ei saa unohtaa!… Soi, soitto, soi!… Nyt hieno utuhelma saa kutsuvasti hieman heilahtaa… Nyt Tuulan kaunis aistipunakukka hääväreihinsä puhetkohon!… Nyt sen hehkuvimmat värit loistakoot!… Taas tanssikaa!… Nyt mairein lemmen laulu vapautta viettiemme laulakoon!… Nyt kaikki lemmen kahleet, ansat, paulat jo auetkoot!… Nyt kaikki lemmen kielet povessa neidon soikoot, kaikuansa hetteistä miehen hemmen etsikööt!… On saatu voitto… Soikoon kaunis soitto! Nyt kaikki lemmen siteet höltykööt!… Nyt käsi kaulaan!… Katse arkaellen jo lemmen antimia pyytäköön!… Armaammin Tuulan aistipunakukka nyt tuoksukoon!… Jo voitto saatu on… Ja hekkuma ja aistipunakukka ne suudelmaansa kaiken kietokoot!"
Soitto ja laulu riutuivat viettien hiveleväksi hyminäksi, punavalo himmeni, enkelien varjot haihtuivat, kaikki suli yhdeksi, armaaksi hekkumaksi. Perkele haihtui kunniansa kirkkaudeksi ja punertava pallo sammui äärettömyyden pimeäksi…
* * * * *
Syyspimeä kohotteli mustia siipiänsä. Äärettömyys avautui kaikenhäviön suurena kitana. Siinä kidassa hääri ihminen kaikkine eläminensä.
Schuwalowassa, jossa rouva Esempio oleksi, asui myös eräs venäläinen koroillansa eläjä, entinen insinööri Ivan Ivanovitsh Volkof perheinensä, sekä venäläinen leskimies, majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof. Viime mainittu oli sodan uhatessa eronnut armeijasta. Hänen vanhin veljensä, joka oli korkeassa asemassa, oli hänelle silloin toimittanut virastossansa toimen, jommoisia tilapäisesti perustellaan ystäville ja sukulaisille ja joiden hoitajien arvonimenä on "virkamies erityisiä toimia varten".
Majuri Velikodushofin suku oli aateloitu Nikolai ensimäisen hallitus-aikana, ja silloin oli suku ottanut nykyisen nimensä Velikodushof. Majuri Velikodushofin virkapaikka oli nimeksi Moskovassa, mutta hänen virkansa luonne ei pakottanut häntä siellä asumaan ja siksi oleskeli hän sisarinensa pääkaupungin läheisyydessä Schuwalowassa, missä hänellä oli oma huvila.
Oli sama yö, jona Harhama oli lopettanut teoksensa.
Ivan Ivanovitsh Volkofin makuuhuoneessa istui, hänen vaimonsa poissa ollessa, kolmihenkinen seura, rouva Esempio, majuri Velikodushof ja Ivan Ivanovitsh itse suomalaista punssia ryypiksien. Oli jo yli puoliyön. Punssi oli noussut päähän ja sakean tupakan savun seasta näyttivät seurueen jäsenet hoipertelevilta. Puheessa tuntui jo sekavuutta, niin että seinän takana asuva vanha venäläisen papin leski ei enää erottanut sanoja toisistansa. Majuri Velikodushof taputti leikillänsä rouva Esempion olkapäätä ja kysyi Ivan Ivanovitshilta: