— "Eivätkö ole tuossa kauniit olkapäät?"
Rouva Esempio työnsi hymyillen majurin käden pois ja lausui leikillä:
— "Äts… Teitä!… Ei ole kuin kahden viikon tuttu ja jo taputtelee, kuin vanhaa ystävää!…"
— "No, verskinähän se pitää kala syödä", — keskeytti Ivan
Ivanovitsh ja lisäsi: "Skool!"
— "No, ennättäähän tuon nyt vielä syödä myöhemminkin… Skool" — vastasi rouva Esempio ryypäten.
— "Skool, korea leski!" — tervehti majuri Velikodushof.
— "Skool, herra majuri!" — vastasi rouva Esempio hymyillen.
Silloin enkeli Iiranto vetäisi vyöllänsä riippuvan maara-käärmeen suusta elävän nuolen ja ampui sen itään. Oitis ilmaantui aare-lintu, nokassa Tuulan aistipunakukka. Se pudotti kukkansa rouva Esempion helmaan… värjäsi sillä sen huulet… kaunisti sillä majuri Velikodushofin kunniamerkit ja olkanauhat ja hävisi. Enkeli Iiranto puhalteli aistipunakukan tuoksua naurahduksiin… hymähdyksiin… sukkeluuksiin ja pikku viisasteluihin… Se johti sukkeluuden aroille rajoille… antoi niiden heilahdella kainouden sukkanauhoissa… ujostelun hienoissa helmoissa…
Puhe jatkui ja kävi äänekkäämmäksi. Se oli uudistunut jo useina iltoina ja seinän takana asuva papin leski oli valittanut siitä, sekä lopulta antanut tiedon Ivan Ivanovitshin vaimolle Anna Aleksandrownalle, joka saapui nyt kyläilyltänsä odottamatta kotiin, aivan miestänsä vakoilemaan. Puheen ylimmillään ollessa kuului hänen soittonsa ovelta. Seurue joutui hämille ja puhe vaikeni. Anna Aleksandrowna soitti, mutta kukaan ei avannut.
Viimein joutui hän raivoon ja uhkasi hakea poliisin, jos ei avata.
Seurue järjesteli asiansa ja avasi oven.