Kun Anna Aleksandrowna pääsi sisälle istuivat kaikki rauhallisina.
Punssin jälet olivat pyyhityt, pullot ja lasit peitetyt ja rouva
Esempio luki tyynenä kirjaa "Ikuinen arvoitus". Loukattu vaimo astui
huoneeseen raivostuneena, hiukset hajalla ja kysyi rouva Esempiolta:
— "Ei kait rouva Esempiolla vaan ole ollut kylmä mieheni makuuhuoneessa nukkuessa?…"
Rouva Esempio nousi ylös, oikaisi itsensä ylpeänä, ojensi kätensä ja kysyi pöyhkeästi:
— "Millä oikeudella Te uskallatte?…"
— "Milläkö oikeudella?" — keskeytti Anna Aleksandrowna jatkaen: "Vaimon oikeudella, jonka täytyy suojella makuuhuoneensa puhtautta ja äidin oikeudella, jonka täytyy suojella lastensa kunniaa. Mutta millä oikeudella täällä olet sinä… sinä esikaupunkien kadunkiertäjä?"
Hän puhui semmoisella ryhdillä ja voimalla, jommoisella voi puhua ainoastaan nainen oman miehensä makuuhuoneessa, jossa hän yksin on kuningatar ja valtijatar. Rouva Esempio seisoi hänen edessänsä viheliäisenä olentona. Pää painui häpeästä alas ja "Ikuinen arvoitus" putosi lattialle. Syntyi painostava hiljaisuus. Loukattu vaimo oikaisi taas vartalonsa, osotti rouva Esempiolle ovea ja lausui, kuin kuningatar:
— "Ulos, häpäisijä!"
Rouva Esempio poistui, joku käsittämättömän häpeän raskas taakka hartioilla, pimeään yöhön. Anna Aleksandrowna kääntyi majuri Velikodushofin puoleen ja ovea osottaen lausui käskevästi:
— "Ja sinäkin!… Samaa tietä!"
Majuri nousi ja poistui rouva Esempion jälestä. Molemmat ulos-ajetut tunsivat sen voiman, sen valtikan mahdin, jonka avioliitto on antanut vaimon käteen silloin, kun se on hänet korottanut makuuhuoneen kuningattareksi ja kotilieden puhtauden valvojaksi, eikä kumpikaan tajunnut, mistä sen voima riippui. Elämän ikuinen arvoitus nosti mustaa päätänsä ja antoi tuntea näkymättömien käsiensä painon…