Sade valui mustassa yössä. Majuri Velikodushof ja rouva Esempio tunsivat olevansa, kuin kaksi onnettomuustoveria, joita nyt elämän näkymätön käsi painoi yhteen ja samalla jonnekin, jossa he voisivat onnettomuutensa jakaa. Mitään sopimatta kahlasivat he sen käden painamina kuraista tietä pitkin, pilkkopimeässä yössä. Silloin enkeli Iiranto ampui taas elävän käärmenuolensa. Myrsky ulvahti. Pilvenraosta tuikahti tähden säde sammuvana kipinänä ja sen välähdyksenä ilmestyi enkeli Herve sekä Iila ja Ooti… Kädessä aistipunakukan huumaava haju, kulkivat ne rouva Esempion ja majuri Velikodushofin edellä… johdattaen… ohjaten kulkua… soutaen elämän venettä oikeaan satamaan… ohjaten kohtalon menoa.
Myrsky soitteli mustaa kannelta… Elämän merenselkä ei toki sen puhalluksista aallokoksi noussut… Kohtalon pursi solui hiljaa satamaansa… kauniit soutajat airoissa… Herve itse peräsimessä… Iiranto veneen vierellä…
Kulkijat painuivat majuri Velikodushofin huoneeseen… sopimatta… sanaakaan puhumatta… Iilan ja Ootin soutamina… kukan tuoksun johtamina… Elämänvirta vei venettä sinne.
He istuivat jo sisällä ja muistelivat tapahtumaa… Huoneessa kukki aistipunakukka, jota molemmat katselivat onnettomuustovereina… onnettomuuden yhteen sitomina… He katselivat sitä ja huumautuivat sen väreihin… Enkeli Iiranto puhalsi heidän aisteihinsa sen raukaisevaa tuoksua… Huoneen valaistus värisi veripunavalona… hämärtyi… riutui itseensä… Iiranto ampui uuden nuolen… Perkeleen kauniin enkeli Uuleman siittämä veripunainen pieni hirre-käärme kiepahti nuolen välähdyksestä… valon värähdyksestä… veripunaisen kukan tuoksusta… kiemurteli näkymättömänä… kauniina… kavalana ja pistävänä rouva Esempion ja majuri Velikodushofin kantapäähän. Siitä pistosta alkaa aina aviopetos…
Seinän toisella puolen asui majuri Velikodushofin nuori sisar kirjoittaen ainetta siveellisyyskysymyksestä. Hän lopetti työnsä ja kuultuansa veljensä tulevan meni sanomaan hyvää yötä… Mutta hän näkikin aistipunakukan… tunsi sen aistillisen, ilkeän tuoksun… parkaisi… hämmästyi… punastui ja poistui huoneesta, nähdessään öisten kulkijoiden etsivän unohdusta elämän kovien kourien ja arvoitusten pitelyjen jälkeen.
Kun ovi on taas sulettu, lyyhistyi nuori nainen miettimään elämän suuren ratkaisemattoman arvoituksen selitystä ja majuri Velikodushof ja rouva Esempio huomasivat laskeneensa veneensä jo elämän meren sumusatamaan.
* * * * *
Aamuyön pimeässä saattoi majuri Velikodushof rouva Esempion kuraista tietä kahlaten asuntonsa rappujen luo.
— "Siis huomenna Narvaan, armaani. Siellä saa olla rauhassa", — lausui rouva Esempio puristaen saattajansa kättä.
Keittiössä torkkui palvelustyttö, Korpelan Timon tytär, Eeva. Rouva
Esempio kehotteli: