— "Eeva rupeaa jo nukkumaan!"
Seuraavassa huoneessa nosti sairaloinen Armiira-tyttö päätänsä vuoteesta ja kysyi riutuneella äänellä:
— "Missä äiti on ollut?"
— "Lapsi rupeaa nyt nukkumaan", — vastasi äiti, meni huoneeseen ja sytytti lampun. Pöydällä huomasi hän Harhaman äsken kirjoittaman kirjeen, luki sen ja kirjoitti vastauksen:
'Rakas!
Kyllä olen ollut varomaton ja luultavasti ihmiset rupeavat juoruamaan ja tekemään ikävyyksiä. Täällä on aivan sivistymättömiä pökeröitä, jotka eivät ymmärrä suuren maailman tapoja. Rouva Volkof näki minut kerran kävelemässä tuttuni majuri Velikodushofin kanssa — tai oikeastansa hänen veljensä ja sen vaimo ovat minun hyviä tuttujani miesvainajani ajoilta, ne kun palvelivat samassa pataljoonassa Venäjän sotaväessä — ja sitten tuli mustasukkaiseksi hänestä ja miehestänsä ja — Herra Jumala! — Sinä tiedät, että olen syytön.
Älä nyt tule tänne, ennen kun kirjoitan. Tulosi voisi herättää huomiota. Kun kaikki selviää kirjoitan ja sitten menemme yhdessä Helsinkiin. Olenkin tavaroiden ja hampaiden tarpeessa.
Suutelen sinua.
Helga.'
Hän sulki kirjeen ja sammutti tulen ja hämmästyi, kun huone ei pimennyt. Syksyinen harmaa päivä alkoi valeta.