— "Niin, rouvako?… En minä oikein tiedä… eiköhän se Suomeen mennyt", — vastasi Eeva vältellen ja Armiira selitti:
— "Ei Armiira tiedä. Ei äiti sano koskaan minne menee…"
Harhama odotti päivän… toisen. Joku levottomuus alkoi häntä vaivata. Se ilmestyi salaperäisenä, harmaana, kuin hämähäkki. Hän avasi erään saapuneen kirjeen. Se oli asianajajalta, joka ilmotti ryhtyneensä rouva Esempion asiassa toimiin.
Se oli Harhamalle yllätys. Hän ei tiennyt, että asia koski rouva Volkofia vastaan aijottua kannetta. Hän luuli sen olevan yhteydessä jonkun häväistysjutun, sikiön salaamis-asian kanssa, tai jonkun, jota hän ei käsittänyt, mitä se oli.
Hän ryhtyi etsimään rouva Esempiota kaikkialta, mutta etsi turhaan. Levottomuus yltyi. Joka raosta kurkisteli jo harmaa hämähäkki. Hänen henkiset voimansa olivat ikäänkuin kahdeksantoistavuotisesta jännityksestä päässeitä ja herpoutuneita. Siksi oli hän veltto ja herkkä vaikutuksille.
Hopeanheleä syksy alkoi jo harmaantua hänen silmissänsä likaharmaaksi. Levottomuus suurenteli kaikki kummituksiksi. Puolue, se ainainen jalkapuu, irvisteli jo hänelle, syyttäen häntä häpäisemisestä.
Hän matkusteli ja tiedusteli mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Viimein alkoi hän sokeasti uskoa jotain hyvin vakavaa olevan kysymyksessä ja luuli rouva Esempion olevan jo paossa. Hän hätäytyi yhä enemmän…
Hän palasi takaisin tiedusteluilta, lähti uudestaan ja taas palasi. Hän ei voinut enää syödä ei nukkua. Neljä vuorokautta kului niin. Hän ei enää erottanut yön ja päivän rajoja. Lopulta hän ei käsittänyt, miksi hän oli levoton.
Hän lähti taas ja jätti jälkeensä rouva Esempiolle kirjoitetun kirjeen:
'Olen etsinyt Sinua epätoivoisena. Nähtävästi on jotain hyvin ikävää tapahtunut, mutta miksi salaat sen minulta? Jos tulet kotiin minun vielä poissa ollessani, odota minua! Minä tahdon oman osuuteni kaikesta, mitä vaan lieneekin tapahtunut…