— "Ah, te ihmistoukat! Te olette itse nousevinanne Jehovaa vastaan, ettekä tiedä että olette ainoastaan minun käskystäni Jehovan mätänevässä kantapäässä kihiseviä toukkia…"
Pauhuna kierteli taas ylistyslaulu. Perkeleen jokainen jäsen oli voimaa, hänen kädenliikkeensä oli valtikan välähdystä ja silmänräpäykset kirkkaita salamoita.
Enkeli Iiranto ilmestyi silloin hänen eteensä, elävällä tulikäärmeellä seppelöitynä ja odotti herransa käskyä. Perkele antoi hänelle neuvoja, puhuen:
— "Olen antanut sinulle anteeksi, koska tiesin, että vika ei ole sinussa… Jehovan hengen saasta on syöpynyt Harhaman sieluun epäilyksenä, sairautena ja siksi on hän vaikea… Hänen typerä ihmis-inhonsa oli tielläni…"
— "Puhalla sinä, herra, se hänestä pois tomuna!" — tarttui Iiranto.
Perkeleestä puhkesivat ylpeyden tuoksuavimmat kukat. Hän lausui:
— "Jehovan henki on häviävä itsestänsä, sillä se on vääryys…"
Hän käveli leimuavana tulena ja jatkoi Iirannolle:
— "Jos Harhama nyt vielä peräytyi, niin tapahtui se, että isku
olisi suurempi… Anna Jehovan katsoa vielä lempeämmästi Aabeliin,
Velikodushofiin!… Anna hänen katsoa siihen niin lempeästi, että
Harhamasta tuntuu oma uhrinsa läkähdyttävältä häkäsavulta!…"
— "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun nautintoni", — vakuutti
Iiranto.