Laulu, joka laulettiin runonlomassa.
Elämä on poroksi polttavaa vihaa…
Talven ensi lumet valkaisivat maita.
Elämän kulkuset soivat heleämpinä. Koko elämä helisi jo kylmän kourissa. Se pukeutui talvikirkkaaseen huntuun, pukeutui morsiameksi, vietti ikuisia häitänsä haudaten entisiään… karkeloiden nykyisten kanssa… mairitellen tulevia sulhojansa…
Elämän häät eivät koskaan lopu. Se hautaa häissänsä, se viettää häitä haudalla… Se kosii ja kihlaa yksin, se valmistelee samalla ruumislaudalla vuoteita toisille… Se jakelee elämän ja kuoleman suuteloita samaan aikaan…
Ja elämän häähuoneena avautui äärettömyyden suuri sali. Lukemattomat miljaardit maailmat kihisivät siinä häviävinä toukkina, syöden kaikki ja itse valmistuen kaikkeuden ruuaksi.
Rouva Esempio ja Harhama istuivat Pietarissa eräässä pienessä huoneessa kahden kesken. Tuntui kuin olisi huoneessa ollut joku ilkeä, ilettävä, limainen matelija, joka oli kaikkialla, eikä missään… Se oli entinen yhdys-elämä… Harhama, jossa nyt taas kyti elämän kysymys uudessa, tuskallisessa muodossa, huomasi sen matelijan lakkaamatta. Ja silloin nousi hänessä raskas, synkkä kysymys. Hän kysyi:
— "Minähän olen noussut elämää puhdistamaan, pesemään sitä ja parantamaan, ja tämmöiseksikö olen sen puhdistanut… likaiseksi matelijaksi?…"
Hän vaipui istumaan, sanattomana, mieli yösydäntä synkempänä… Oman syyllisyyden tunne oli hänelle aivan ventovieras nytkin… Hän yritti lohdutella itseänsä sillä, että hän muka ei ollut sitä liannut, mutta elämän inhottava matelija ei siitä lohdutuksesta puhdistunut… Katkerana mietti hän taas:
— "Eipä se siitä näy paremmaksi enää tulevan eikä puhdistuvan, kuka sen on liannut…"