Hän nousi ylös, käveli kauvan edestakaisin, kasvolihaksien vavahdellessa. Rouva Esempio istui nojatuolissa, kasvot punaisiksi turtuneina ja silmän-alus kosteana…
Viimein istahti Harhama, otti valmiiksi kirjoitetun paperin ja puhui raukeana:
— "Olen vieraan omaisuuden asettanut nimellesi siltä varalta, että kuolisin, tai jotain odottamatonta tapahtuisi… Ehkä tahdot allekirjoittaa tämän paperin, jossa luovut siitä omaisuudesta… Sillä luultavasti ne kolikot nyt toki sormiasi polttaisivat… vaikkapa niissä olisi paksukin nahka… tai rukkaset kädessäsi…"
Rouva Esempio mietti jotain. Hän ei tiennyt sanotusta Zaikon jättämästä omaisuudesta mitään, sillä Harhama oli sen olemassaolon salannut turvataksensa sen tuhlaukselta, joka oli rouva Esempion pieni heikkous…
Molemmat istuivat taas ääneti, elämänsä matelijan kaikkialla kiemurrellessa. Viimein kysyi rouva Esempio omaisuuden suuruutta neljällä sanalla:
— "Kuinka suuri se on?…"
— "Eihän se tähän kuulu", — vastasi Harhama lyhyesti. Pitkän, uuden vaiti-olon lopetti vihdoin rouva Esempio lausuen raukeasti:
— "Voinhan minä sen kirjoittaa…"
Ja kun paperi oli allekirjoitettu tuntui Harhamasta kuin olisi hänellä sanottavana jotain muutakin, jota hän ei muistanut, tai tajunnut, tai epäili sitä puhua, pelkäsi siihen koskea. Se "muu" oli se matelija, se puhdistaessa tahrattu elämä, joka nyt luikahteli joka paikassa.
Hän nousi ylös ja käveli tuntikauden edestakaisin mitään puhumatta ja mitään selvästi tajuamatta. Tärisyttävät hermokohtaukset juoksivat tuontuostakin hänen ruumiinsa läpi. Rouva Esempio istui sanattomana, vilaisten silloin tällöin Harhamaan.