— "Miksi minua maailma näin murjoo?"—lausui viimein rouva Esempio.
Ja ikäänkuin olisi joku johtanut ajatukset toisaalle alkoi Harhama miettiä sitä ajatuksetonta kysymystä: "Miksi maailma niin murjoo?"
Hän mietti ja käveli tunnin toisensa perästä. Lyhyt päivä oli jo loppunut, mutta yhä käveli hän tuskaisena ja mietti ja sotkeutui johonkin aivan muka näkyvään verkkoon.
Viimein oli jotenkin kosketettu siihen limaiseen, elettyyn elämään.
— "Majuri Velikodushofhan se oli kaikkeen syypää… Hän lupasi minulle linnat laittaa ja miljoonat lahjottaa", — lausui rouva Esempio.
Viha ja kosto ja häpeä ja kaikki riehahtivat Harhamassa yhdeksi ainoaksi epäselvyydeksi. Aistillisuuden ilkeä lemu tunki häneen. Katkerana virkkoi hän puoli-ääneen:
— "Mhyh!… Käärme petti minut ja minä söin…"
Ja taas käveli hän synkkänä, mieli katkerana sappena. Hän käveli kauvan ja sanattomana. Käärmeestä johtuivat hänen ajatuksensa taas elämänkysymyksen tutkimattomiin syihin ja ongelmoihin ja koko elämä alkoi silloin kiemurrella hänen edessänsä käärmeenä, joka hävisi kaikkialta ollaksensa taas joka paikassa näkyvissä. Viimein lausui rouva Esempio arkaillen:
— "Minä onneton vielä satuin olemaan rouva Volkofille maksava, eikä sattunut rahoja, niin silloin se tuli… Velikodushof… ja työnsi viisisataruplaisen kouraan ja sanoi: 'Menkää herrantähden maksamaan sille'…"
Kauvan mietittyänsä lausui siihen Harhama: