— "Jolle paljon anteeksi annetaan hän paljon rakastaa", — mietti hän taas. Elämän verkkokäpy kutoi uutta verkkoa hänen ympärillänsä. Talvi-ilta muuttui jo yöksi. Kysymykset lakkasivat lopulta kokonaan. Ne väsyivät turhaan vastausta odottaessaan ja ikäänkuin nukkuivat välinpitämättöminä. Ja samaten nukkui koko elämä.
Mutta epätoivo ja tuska paloivat nukkuvan huoneessa. Elämä oli sittenkin viimeinen maailmassa. Ajatus että täytyi se nyt haudata, täytti kauhulla koko Harhaman olemuksen. Maineen seppeleet ja Korpikosken linnat vaipuivat maan alle hänen teoksensa kanssa ja hän uskoi, että se teos riippui kokonansa nyt tästä hetkestä ja rouva Esempiosta.
Kun yö läheni, oli sovinto syntynyt sanoitta. Rouva Esempio puhui:
— "Kun nyt antaisit minulle rahoja, että pääsisin rauhottumaan ja pois Velikodushofin lähettyviltä… Tahtoisin matkustaa Odessaan… Puhuisin siellä mieheni sisarelle ja peittäisin koko asian, kun olet hänelle kirjoittanut… Sillä mitä maailman tarvitsee sitä tietää ja miksi Armiiran pitää kärsiä?…"
Harhama täytti pyynnön. Lopulta hän aivan vaati, että rouva Esempio matkustaisi pois. Siinä ilmeni taas hänen alhaisuutensa ja raukkamaisuutensa: Hän tahtoi siten peittää häpeänsä ja omat jälkensä.
Kun hän oli antanut mukanansa olevat rahat, lausui rouva Esempio:
— "Enhän minä näillä mihin pääse… Armiira on puutteessa ja hänelle täytyy osa jättää…"
Harhama nouti ne rahat, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle ja jätti ne teoksensa toisen jumaluuden esikuvalle matkarahoiksi…
Tuntia myöhemmin, kun hän saattoi rouva Esempiota junalle ja istui junan lähtöä odottaessansa hänen kanssansa rautatien vaunussa, tuli rouva Esempio kertoneeksi jonkun yksityiskohdan äskeisestä tapahtumasta lausuen muun muassa:
— "Hän tuli minun jälestäni Viipuria ja Pietaria myöten…"