Mustat kukat puhkesivat. Sanomaton inho sävähti silloin Harhaman olemuksen läpi. Oli, kuin olisi maailman kaikki likaiset märät vaatteet viskottu hänen hartioillensa. Hän nousi ylös ja yritti poistua. Rouva Esempio hätääntyi, purskahti raivoisaan itkuun, vapisi ja rukoili:
— "Älä jätä nyt minua näin, sillä silloin minä sorrun!…"
Juna vihelsi. Oli enää muutamia sekunteja jälellä. Harhama vapisi päätöstä valitessansa. Viimein puristi hän rouva Esempion kättä, ja lausui liikkeellä olevasta junasta pois kiirehtien:
— "Hyvä on… Minä en jätä sinua minkään uhalla…"
Hän tuli asuntoonsa, istui kauvan synkkänä. Sitten laski hän ne markat jotka oli jälelle jäänyt. Sitä tehdessään muisti hän rouva Esempion toisen luokan ulkomaamatkan piletin ja hänessä nousi katkera kysymys:
— "Olenko minä, rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle, koonnut ja säästänyt kultaa teokseni toisen jumaluuden esikuvan: maailmankurjuuden valmistajan matkarahoiksi?…"
Hän vaipui kokoon elämänkysymyksen yhä tiheämmäksi verkoksi kutoutuessa.
* * * * *
Hän ei kysellyt itseltänsä oliko tehnyt oikean vaiko väärän päätöksen. Hän jännitti kaikki voimansa sen toteuttamiseksi. Hän oli, kuin mies, joka on elämän suuresta tulipalosta pelastanut parhaansa: ainoan lapsensa, tulevaisuuden toivon ja elämän sisällön. Hän oli pelastanut teoksensa. Raunioiden vielä savutessa iloitsi hän sen pelastumisesta, Tulikielekkeiden leimahdellessa elämän tuhkaläjästä, ihaili hän pelastettua aarrettansa ja unohti tulipalon ja kaikki mitä oli ollut.
Matkalta kirjoitti rouva Esempio hänelle muun ohessa: