'Rakas!
Nyt minä vasta huomaan mitä olen Sinulle tehnyt, mutta siksipä onkin kaikki toivo kadonnut. Rukoilen Sinua, anna minulle anteeksi.
Hirveän vaikea minun on olla. Olet ollut niin hieno ja hyvä, nytkin vielä, jota en ansaitse. Ja sitten olet kärsinyt tähteni niin paljon. Olet mennyt niin huonon näköiseksi. Kyllä olen ollut hirveä ja kiittämätön. En minä uskalla toivoa enää mitään jalomielisyyttä Sinulta, en vähääkään. Tee nyt kanssani niinkuin tahdot. Eihän minulla ole ketään ihmistä maailmassa, sen tiedät.
Ja mahdoton on ajatella Sinun puoleltasi niin suurta rakkautta, että se kestäisi kaiken tämän, epäsuoruutenikin, sillä en ole ollut rehellinen… Ja sitten sen piti vielä tapahtua niin ettei ollut tyhjää huonetta välissä… Minä olin kahden yhtäaikaa.
Kyllä minä olen syyllinen, minä yksin. En minä uskalla toivoa, että tulisi vielä hyvä.
Mutta ole minulle hyvä, ole pikku Ritvan tähden. — Ei hän kosta minulle. Kyllä minä häntä rakastin ja surin jopa kärsinkin hänen tähtensä Korpelassa. Ja jos minä en pitänyt häntä luonani, niin olihan hänellä hyvä muuallakin.
Niistä rahoista, jotka annoit, annoin Eevalle talousrahoja, kun ei kotona ollut mitään ja kengätkin oli saatava Armiiralle, samoin itselleni. Ole hyvä ja lähetä minulle lisää. Elä anna minkään itseesi vaikuttaa. Minä olen onneton. Kaikki ihmiset kääntävät minulle nyt selkänsä ja sinä tiedät kuka on syyllinen. Mutta kyllä minä tyydyn kaikkeen. Tee kanssani mitä tahdot, Sinun hyvyytesi kokonaan murtaa minut!
Syleilen Sinua.
Helga.
P. S. Tule sitten minua vastaan Pietariin. Kun saan rahat tulen heti sinne.'