Tämä kirje oli Harhamalle aurinko, joka nousi keskellä sydän-öistä pimeyttä, levittäen kelmeää valoa elämän synkkyyteen. Se valo ei kirkastunut päiväksi. Se näytti joltain uuden elämän kaamealta, mutta puhtaalta valolta. Raamatussa oli häntä aina viehättänyt, paitsi Jobin kirjaa, kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, josta hän oli usein puhunut rouva Esempiolle ja lausunut, että jos hän kerran näkisi hänet semmoisena kuin oli syntinen vaimo niin olisi hänen ilonsa rajaton, Hän näkisi hänet silloin puhtaana kuin lapsen aistillisuuden yläpuolelle kohonneena, kuin Nikolain morsiamen Kaatjan.
Silloin alkoi Harhama sairaloisesti kohottautua inhimillisille narrinrappusille: Hän kuvitteli olevansa se, jonka edessä syntinen vaimo sortuu, hajoaa, vuotaa kyyneleiksi, odottaa anteeksiantamusta ja sen saatuansa nousee ylös uutena ihmisenä, puhdistuneena ja rauhottuneena. Hän nautti Jeesuksen olemuksen vallasta, Hänen olemuksestansa. Hän kuvitteli ja uskoi saaneensa nyt Jeesuksen jumalallisen jalouden ja löytäneensä tilaisuuden käyttää sitä valtaa ja jumalallista jaloutta: anteeksi antamusta…
Hän luki kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan. Hän tahtoi kaikilla sielunsa voimilla antaa anteeksi, olla suuri, jalo, jumalallinen. Hän nautti siitä onnesta.
* * * * *
Nuotiotulet loimottivat Pietarin kaduilla.
Oli Pietarin omituinen, kirpelevä pakkaspäivä. Ilma oli lyijysinervä ja sen läpi tunkivat ikäänkuin sammumaisillansa olevan, punertavan auringon säteet pistelevinä, neulaterävinä, kuin harmaan savupilven läpi pujottautuen.
Harhama oli, saatuansa rouva Esempiolta uudistetun pyynnön sähkösanomalla, tullut häntä vastaan ja odotteli hänen tuloansa.
Päivä kului, mutta rouva Esempio ei palannut. Toinen päivä tuli pakkasinensa ja Harhama sai odotettavaltansa pyynnön lähettää rahoja lisää.
Tuli kolmas päivä ja neljäs. Rouva Esempio ei palannut. Lähetetyt rahat eivät olleet hänelle riittäneet. Hän pyysi taas toisia. Maailmankurjuuden alttaria rakentaessa kootut rovot alkoivat loppua. Harhama turvautui jo niihin Zaikon jättämiin rahoihin, joista puhuessaan hän oli Anna Pawlownalle näyttänyt käsivarsiansa, kerskaten, että ne olivat ainoat, joita hän tarvitsee ja jotka riittävät… Kun hän nyt ensi kertaa nosti pienen summan niiden korkoja, muisti hän sanansa. Hän katseli silloin heikon näköisiä miltei naisen käsiä muistuttavia käsiänsä, joita rouva Esempiokin ja moni muu oli sanonut tytön käsiksi ja alkoi taas miettiä elämän-ongelmaa. Hän mietti kauvan, tuli surulliseksi ja huokasi:
— "Mikä se on joka minun käsiäni aina lyhentelee?… Mikä se on, joka ei anna niiden jatkua edes sormienpäihin asti?…"