Ja kun hän oli sitä kysynyt ja odotti vastausta, näkyi hänelle taas vastauksena elämän ammottava kita, joka tuntui yrittävän ahmata hänen teoksensa ja hänen elämänsä ja hänet itsensä sorminensa ja sormenpäinensä. Hartioille tuntui silloin nousevan raskas kumara, joka painoi, kuin vuori.
Päivä kului taas, mutta odotettavaa ei kuulunut. Joku levottomuuden ja pahojen aavistusten hämähäkki alkoi kutoa verkkoansa Harhaman ympärille. Hän takertui siihen verkkoon kokonansa, hätäytyi taas ja alkoi hätäytyneenä katsella koko elämää. Joku pahanenne kuiskutteli ja ilkkui hänelle lakkaamatta, että hän oli takertunut turman ja petoksen verkkoon. Siitä verkosta katseli hän nyt teostansakin hätääntyneen silmillä. Teos punotti nyt hänelle, kuin Pietarin pakkaspäivän savuavan näköinen aurinko: himmeän punaisena, kylmänkirpeänä sammumaisillansa olevana pyöränä, joka punottaa pakkasen lyijyharmaiden savujen takaa… Tuntui, kuin riippuisi teos ja koko elämä taas jostain suortuvasta, jota rouva Esempio piteli saksien välissä majuri Velikodushofin seisoessa hänen takanansa.
Hän käveli Pietarin katuja puolitajuttomana. Hän ei voinut taas syödä, ei nukkua ja ankarat hermokohtaukset alkoivat. Aika tuntui kulkevan hitaasti, kuin ruumissaatto. Hän yritteli huumata itseänsä oluella, meni olutmyymälöihin, toivoen ajan siellä kuluvan nopeammasti. Mutta tuskin oli hän siellä istahtanut, kun hänellä tuntui olevan sanomaton kiire jonnekin, ulos, tai jollekin asialle, pois vaan. Hän tuskastui tarjoojaan, joka ei kylliksi nopeasti täyttänyt käskyä, kiukustui ja lähti ulos…
Ja aivan kuin jonkun käden johtamana tuli hän harhaillessansa uudestaan ja uudestaan munkki Pietarin oven eteen, ollen hänen luokseen menossa jollekin tärkeälle asialle. Mutta kun hänen piti avata ovi, kääntyi hän taas närkästyneenä takaisin lausuen tuskastuneena:
— "Äts!" Niin teki hän ovelle monet matkat ja peräytyi aina, kuin jotain peläten, jotain häveten, jotain arkaillen… Pakkasen pihdit puristelivat kaikkea, mutta Harhama ei sitä huomannut. Hän tunsi ainoastaan elämän pihtien raudankovan puristuksen, näki sen jääkylmän kidan ahmivan hänen elämänsä rippeitä ja tyrmistyi sitä nähdessään joskus aivan turraksi. Niin tyyten oli hän itsensä pannut teokseensa, että hän sitä luodessaan oli unohtanut viime aikoina kaiken muun. Venäjänkielenkin, jota hän kirjoituksessa hallitsi paremmin kuin äidinkieltänsä, oli hän nyt kolmena vuotena niin unohtanut, että ainoastaan vaivoin tuli sillä toimeen. Niin kokonaan oli jokainen ajatus kiintynyt teokseen ja siksi oli se teos luonut hänessä hulluuden.
* * * * *
Elämä seisoi sakset kädessä leikellen poikki omia rihmojansa. Se kutoi verkkojansa oman itsensä satiiniksi. Se juoksutti rihmojansa etäisiltä keriltä, kietoi monen elämän yhdeksi ja kutoi yhden elämän monen elämästä…
Uspenskin tuomiokirkossa Moskovassa palvelivat ihmiset Jumalaa. Tuhannet olivat langenneet maahan näkymättömän käden painamina. Näkymätön veitsi oli puhkonut ihmissydämiä, repinyt rintoja, särkenyt ihmisen koko olemuksen. Se näkymätön käsi oli pidellyt puukkoansa ihmisten omalla kädellä: kunkin omalla ja toinen toisensa kädellä. Ja ne, joita se käsi oli raadellut ja repinyt, etsivät haavoillensa parannusta samalta kädeltä, jonka he uskoivat ne haavat leikelleen…
Rukoilijoiden joukossa seisoi rouva Esempio. Hän katseli maahan langenneita, särkyneitä ja revityitä rukoilijoita. Pyhä savu suitsusi, kuoripojat veisasivat ylistystä sille voimalle, joka oli repinyt ihmiset ja masentanut ne ja painanut ne eteensä polvilleen…
Kynttilät tuikkivat. Itku ja huokaukset sekaantuivat rukouksenkohinaan. Kyyneleet valuivat virtana. Elämä pusersi ihmispovesta kyyneleinä niitä kätköjä ja aarteita, joita se oli niihin koonnut. Rouva Esempio seisoi yhä ja katseli sitä…