— "Siihen täytyykin ihmisten tulla, jos ne tunnustavat Jeesuksen ja rakkauden, eivätkä korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille… Heidän täytyy, jos rakkaus on oikea, etsiä aina tilaisuutta suurimpaan omien himojensa ja halujensa uhraamiseen toisten hyväksi. Sillä mikä rakkaus, mikä uhraus se on sinulta, jos etsit naista joka sinun himojasi tyydyttää enemmän, kuin muut? Eikö se ole jonkun likaisen tavottelemista? Eikö kaikki näennäinen rakkautesi ole silloin palkkion, himojen tyydytyksen etsimistä? Eikö se silloin ole porttoutta? — Ja missä suhteessa se rakkaus eroaa siitä rakkaudesta, jolla eläimet aikanansa toisiansa rakastavat?…"
Munkki Pietari oli hieman kiivastunut. Hän ikäänkuin ruhjoi kysymyksillänsä Harhamaa. Ne kysymykset olivat niin teräviksi hiotut, että niiden kärki tuntui ijankaikkisen totuuden tutkaimelta. Katkerana lausui Harhama:
— "Sittenhän ovat kaikki avioliitot porttoutta…"
— "Se ei kelpaa sinun porttoutesi puolustukseksi. Jumalan ja totuuden edessä täytyy jokaisen itsensä vastata, eikä sovitukseksi kelpaa toisen rikos. Jos sinä tartut elämän kielletyn puun tulikuumaan omenaan ja poltat kätesi, et sitä voi palamattomaksi tehdä sillä, että sanot: 'Vaimo antoi minulle', tai: 'Ovathan avioliitotkin siinä kätensä lianneet'… Olet oikeassa puhuessasi. avioliiton porttoudesta. Jokainen lihallinen yhtyminen on huoruutta, jos sen johteena on himo eikä Jumala. Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, hän tekee huorin, sanoo Jumala, eikä tee sitä sanoessansa erotusta aviovaimon ja muun vaimon välillä. Rakkaus ei ole tunnetta, vaan alistumista. Tunne on viettiä ja himoa ja eläimellisyyttä, Jeesus sanoo, että se ei ole rakkautta, jolla fariseukset rakastavat ystäviänsä — vaimo on enempikin kuin 'ystävä' — vaan vihollisen rakastaminen on rakkautta."
Kaikki maailman kuumuudet ja kylmyydet juoksivat Harhaman läpi. Hän pyöri, kuin epäselvässä kosken pyörteessä, koko virran ja kosken syöksyessä hänen ohitsensa selvänä, kumoamattomana ja voimakkaana. Hän ei kyennyt kumoamaan ja vääräksi todistamaan ainoatakaan munkki Pietarin sanaa. Hän luuli niiden olevan hänen teokseensa tähdätyitä, ei kyennyt edes käsittämään, olivatko ne ristiriidassa sen kanssa. Hän pelkäsi vaan kosken vievän hänet veneinensä, hätäytyi välistä, välistä kohosi uhmansa aallonharjalle tehdäksensä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, pelastaaksensa, mitä vielä pelastaa voi.
Munkki Pietari käveli kammionsa pariin kertaan edestakaisin, istahti sitten ja jatkoi surullisena:
— "Sinä syyttelet muita: rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia, ja vetoat muiden esimerkkiin. Mutta millä oikeudella sinä heität kiven rouva Esempion päälle? Porttoja ovat juuri miehet ja heistä täytyy parannuksen alkaa, jos mieli maailmaa puhdistaa… Jumala sanoo: 'Hän joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa, hän tekee huorin, hän, mies on portto, eikä nainen.' Te toiset syytätte perkelettä, mutta unohdatte, perkeleellä itsessään ei ole mitään valtaa Jumalan luomaan ihmiseen. Teistä itsestänne riippuu tahdotteko palvella häntä, s.o. omia pahoja taipumuksianne, vaiko Jumalaa… Sillä perkele ja sen temppelit eivät ole ulkopuolella ihmistä vaan hänen sydämessään, himoissaan…"
Harhaman silmien edessä alkoivat vyöryä elämän suurkysymyksen vuorenkokoiset aallot, peittäen koko elämän ulapan ja niiden aaltojen harjoilla hyrskivät jumaluuden olemuksen kuohut, Jumalan ja perkeleen vihaiset vaahdot toisiansa vastaan. Järkkynyt hermosto suurenteli vielä sen kuvan hirvittäväksi ja kaikki sekaantui sen hyrskeeseen. Hän lausui, mieli kuolon koleana:
— "Missä sitten on se raja Jumalan ja perkeleen välillä?"
Munkki Pietarin voimat tuntuivat nousevan meren maininkina. Hän lausui ylevänä, suurena, kuin profeetta: