— "Etkö tiedä sitä rajaa vielä? Etkö vieläkään tekojesi ja elämäsi seurauksista tunne, että olet astunut sen rajan yli? Jos et häntä tunne, niin opi tuntemaan: Syö edelleen siitä puusta, josta Jumala on varottanut sinua syömästä, niin kyllä silmäsi avautuu näkemään hyvän ja pahan erotuksen. Hyvän- ja pahantiedonpuu on aina edessäsi. Sinä puuna on elämä… Jos haluat, astu sen rapakkoihin — kauniitahan ne ovat — astu Hiiden myllyihin ja kullantemppeleihin ja ota ja syö, kyllä seuraukset kerran tunnet ja etsit häpeällesi peittoa…"
Harhama masentui. Elämän kysymyksien vuoret tuntuivat vyöryvän aaltoina hänen hartioillansa. Hänen ikuinen sairaloisuutensa oli huipussaan. Hänestä tuntui munkki Pietari nyt semmoiselta, joka tahtoo häntä polkea ja rusikoida ja tuomita ja tehdä hänelle vääryyttä. Mieli syys-yönä lausui hän:
— "Minä en Teitä, isä Pietari, ole ennen tämmöisenä nähnyt. Minä olen aina luullut että Te seuraatte Jeesuksen oppia: Älkää tuomitko ettei teitä…"
— "Ettei teitä tuomittaisi", — keskeytti munkki Pietari suuren profeetan voimalla ja jatkoi: "Ne ovat Jumalan sanan törkeitä väärentäjiä, jotka opettavat Jumalan kieltävän tuomitsemasta. Ne ovat lihansa toukkia ja paheen syöpäläisiä, jotka niin törkeästi väärentävät Jumalan sanaa oman paheensa suojaksi. Minä kysyn sinulta: Eikö Jeesuksen jokainen sana ollut tuomitsemista? Eikö hän säälimättä sanonut: 'Voi teitä, Te!'… Tuo yksi esimerkki, jolloin Hän ei ole syntiä tuominnut!…"
— "Samarialainen vaimo", — yritti Harhama. Mutta munkki Pietari keskeytti:
— "Eikö Hän hänelle sanonut: 'Sekin mies, joka sinulla on, ei ole sinun miehesi'? Tarvitaanko naiselle vielä enemmän sanoa sanoessa: sinä olet portto? Eikö Hän häntä armotta nuhdellut huoruudesta?"
Harhama kutistui kokoon. Pietari nousi ylös. Hän nousi suurena, kuin Mooses. Hän nousi suurempanakin: Hän nousi suurena, kuin Israelin Jehova, Hän nousi ylevänä, jalona, kirkastettuna. Hän seisoi uskonkalliolla, kuin Jehova Sinainvuorella, kädessä laintaulut ja puhtauden ja kirkkauden hohdekehän hänen otsaansa kirkastaessa ja hänen päätänsä kruunatessa. Hän seisoi uskonkalliollansa järkkymättömän ankarana, lujana ja tuomitsevana, halpaan munkkikaapuun puettuna, pienoiseen munkkikammioon ahdattuna. Ja sillä kalliolla säteili hän uutena Jumalan ilmestyksenä. Hänen edessänsä avautui epäuskon maailma. Loistavat piispanhiipat loistivat ja välkkyivät. Lukematon pappien armeija etsi Jumalaa, loistaviin pukuihin puettuina, lukemattomat miljoonat elävät ja kuolleet lankesivat Hänen eteensä, luullen Hänet löytäneensä, uskoen Hänen olevan rakkauden. Lukematon armeija oppineita raamatunselittäjiä vahvisti heidän uskonsa oikeaksi, ollen itse siitä vakuutettu ytimiänsä myöten. Koko ihmiskunta: epäuskoisetkin, Jumalankieltäjätkin huusivat täydestä rinnastansa ja vakaumuksestansa: "Jumala on rakkaus." Miljoonat, monet sadat miljoonat elivät siihen varmuuteen luottaen. Tuhannet miljoonat olivat eläneet ja kuolleet siihen varmuuteen luottaen. Miljoonat ja miljoonat pahantekijät olivat, luottaen siihen, että "Jumala on rakkaus", joka ei tuomitse, vedonneet siihen ihmisten tuomiota välttääksensä. Ja kaiken sen edessä, koko ihmiskunnan vakaumuksen edessä, sen oppineiden raamatunselittäjien, pappien ja piispojen edessä nousi munkki Pietari Jehovan voimalla oikaisemaan erästä ihmiskunnan suurinta erehdystä. Hän nousi suurimpana uskonnon puhdistajana. Hän paljasti totuuteen pyrkivän ihmishengen suurimman erehdyksen armotta, kuin lääkäri, joka viime hädässä turvautuu leikkuuveitseen ja työntää sen sairaan paiseisiin. Hän paljasti maailman yksinkertaisimman totuuden, sen joka on joka hetki silmien edessä, sen joka meidän on pakko tuntea ja tunnustaa nukkuessammekin. Hän teki Harhamalle aikakautensa suurimman yllätyksen. Hän lausui, laintauluihin viitaten:
"Jumala ei ole rakkaus… Jumala on tuomio…"
Oli kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä ilmestynyt Harhaman eteen uusi Jumala, uudet salamat kädessä ja uuden, ankaran pauhun hänen edessänsä vyöryessä. Harhamasta oli, kuin olisi Siinain vuori ryöpynnyt ja suitsunnut tulta ja munkki Pietari seisonut sen keskellä, kädessä uusi totuus. Hän värisi ja hämmästyi ja masentui, kuin tuhannen salaman iskemänä ja pauhun huumaamana. Munkki Pietari ilmestyi hänelle Jumalana, jonka suuruus häntä painoi, kuin ikivuori, jonka huipusta suitsuaa vihaisena tuleva outo totuus. Munkki Pietari nosti kätensä ja puhui koko olemuksensa voimalla ja suuren uskonsa vakaumuksella, aivan kuin olisi vuori ollut hänen moukarinsa, jolla hän joka sanaa lausuessansa rusikoi Harhamaa. Hän lausui:
— "Katso ympärillesi! Jumalan koko olemuksen ydin on tuomio, erehtymätön, armoton, jyrkkä, järkkymätön, ijankaikkinen tuomio… Ei yksikään maailma voi Hänen määräämältänsä radalta poiketa tuntematta Hänen kättänsä, Hänen tuomiotansa: joutumatta turmioon… Ei yksikään synti jää rankaisematta… Rakkaus on ainoastaan Hänen armottoman tuomionsa seuraaja ja koskee sitä, joka Häneen palaa. Ei ainoakaan elävä olento voi rikkoa Hänen säätämiänsä elämän lakeja tuntematta seurauksia: Jumalan tuomiota… Ne jotka väärentävät Jumalan olemuksen ytimen tuomiosta rakkaudeksi: heidän mukaan synnin ymmärtämiseksi, ne ovat narreja, jotka ovat astuneet kumoamaan Jumalan luonnonlakia, sitä lakia, jonka olemuksena on tuomio, armoton, erehtymätön, puhdistava tuomio… Ne toukat ovat häpeään joutuvat… Ne toukat ovat ilkeitä lapsia, jotka luulevat voivansa ottaa vitsan pois vanhurskaan Isänsä kädestä, silloin kun siinä vitsassa on itse käsi ja itse Isä kokonansa…"